Tämä oli sunnuntaipäivän ehtoopuoli.
Entinen laulukunta, joka välillä oli jo ollut hajaantuneena, oli nyt koonnut itsensä ja esitti aluksi muutamia lauluja. Sitten astui Laivurinen puhumaan.
Ensi silmäyksellä, jonka hän loi vastapäätä olevaan ihmisjoukkoon, löysi hän Tolvanaisen. Kuudennos katseli sieltä ivahymy huulilla ja kasvot hehkuvina. Laivurinen tahtoi joutua hämille, oli niin paljon ihmisiä ja sitten suoranaisia arvostelijoita… Nyt pitää puhua hyvästi, hän ajatteli. Jos nyt huonosti onnistuu enkä saa tätä nuorisojoukkoa innostumaan, on se raittiusasialle vahinko ja vielä itsellenikin. Tuo mies ei kuitenkaan saata suutansa kiinni pitää. Mutta jos saan nuorison innostumaan, ovat he puolellani ja tuo joutuu pilkan alaiseksi… Hän alkoi puhua. Otti ensinnä sopivan vertauskuvan päästäkseen matkaan. Mutta alussa herpaisi outo, painostava tunne, niin että äänikin tahtoi langeta. Vertaus näytti yhtäkkiä epäjohdonmukaiselta ja — kuulijakunta sähisi, useat juttelivat keskenänsä.
Puhuja jännitti, harhaili hiukan epäröiden sinne tänne. Aivan sattumalta löysi puhuessaan pari sopivaa asiaa, joiden kautta saattoi kääntää ajatustaan ja sai vertauksensa tarkoitusta vastaavaksi. Hermosto alkoi pitää ryhtinsä, ajatuskin liikkui nyt varmalla pohjalla ja — siitä seurasi selvä ja erittäin hyvin muodostettu lausejakso.
Opettaja oli päässyt alkuun, seisoi varmasti ja puhui empimättä, vilkkaasti. Hän tarkasteli kuulijakuntaa, kutka kuuntelevat, kutka eivät. Yhä useampain huomio kääntyy häneen, melu ja sopotus vähitellen taukoaa.
Kaikki kuuntelevat tarkkaavaisina, ainoastaan muutamia pikku poikasia häärii taaempana sähisten. Mutta joku rupeaa tyrkkimään heitä ja vaatii olemaan vaiti.
Puhuja tuntee itse puhuvansa harvinaisen hyvin, hän näkee sen yleisön käytöksestäkin. Innostuu yhä: tämän illan voitto on hänen ja raittiuden.
Toisinaan täytyy hänen pysähtyä hengittelemään, sillä hermosto tahtoo itsepäisistä ponnistuksista huolimatta luhistua ja voimat loppua… Silloin painuu ääni, värisee kurkussa, josta ei tahdo olla voimaa ylös kohota. Mutta hän onnistuu siinäkin, seisahtuen aina, kun on sanonut jonkun ponsilauseen: yleisö saa sitä sillä aikaa sulatella ja märehtiä, kun puhuja henkeänsä vetää.
Mutta sitten, ennenkuin oli ajatellutkaan, tulee voimista ehdottomasti loppu: käsivarret alkavat auttamattomasti väristä ja sääret rupeavat luhistelemaan.
Kun olisi edes vettä! ajattelee hän.