Mutta sitä ei ole. Täytyy äkkiä keksiä sopiva loppumuodostus… Samassa vilahtaa masentavasti ajatuksissa: näinkö olenkin heikko, sairas, voimaton, kuolemalle menevä?…
Hienoisesti väristen hän lykkää tuota ajatusta tuonnemmaksi ja mieleen juolahtaa sattumalta: "ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä…"
Sen hän lausuu muuta ajattelematta. Mutta kohta löytää mielikuvitus siinä rikkaan, ammennettavan lähteen. Ääni alkaa värähdellä, heltymys tahtoo pyrkiä voitolle ja ajatukset vaitonaisina juosta. Mutta ennenkuin mitään on menetetty, saa hän ohjakset käsiinsä, ajatuksen haltuunsa ja lopettaa tarkoituksenmukaisilla loppusanoilla.
Puhuja astui hyvin uupuneena, mutta samalla tyytyväisenä alas puhujapaikalta. Laulukunta esiintyi. "Kuule kuinka soitto kaikuu!" laulettiin. Siinä ei ollut niin paljon taidetta, mutta kyllä rakkautta.
Laivurinen oli saanut vetää henkeänsä. Hän oikein ahmi noita säveliä, ja innostus alkoi hehkua poskipäistä. Jo tunsi hän itsensä entisekseen ja ihmetteli, että oli antanut nuorison niin kauan odottaa tätä iltamaa ja raittiusasian levätä.
Mutta nyt tulisi aate saamaan uudestaan jalat allensa! Hän ryhtyisi työhön taas kuin mies. Nuorisossahan vallitsee verraton into! Pitää takoa rautaa silloin kun se kuuma on.
Laivurinen johti iltamaa. Hän toimitti nyt jonkun lausumaan runoa. Sen perästä seurasi pari kuvaelmaa, jotka saivat yleisön siksi innostumaan, että kuului voimakasta kättentaputusta.
Viimeiseksi astui Laivurinen taas puhujapaikalle ja lausui lopetussanat. Niissä oli verraton määrä intoa ja tulevaisuuden toiveita. Ja kun hän poistui, kuului ensin yhdestä nurkasta "hyvä!" ja sitten kohta toisaalta. Siitä syntyi oikein vallaton hyvä-huutojen melske.
Se oli tauonnut ja syntyi tavanmukainen myrskyä seuraava hiljaisuus muutamaksi silmänräpäykseksi.
"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette sen tehneet ryövärien luolaksi."