Rouva kyllä aikaisemmin kesällä oli pakottanut usein tohtorin luokse, vaikka siitä ei aina totta tullutkaan. Viime aikoina hän oli vähitellen siitä hellittänyt ja tullut välinpitämättömämmäksi, ehkä siitä syystä, että tauti oli näyttänyt helpottaneen.
Nyt hän tarttui asiaan uudella innolla eikä hellittänyt ennenkuin mies suostui ja lupasi lähteä "taas kerran."
Kun lähtöaika tuli, rupesi kovasti peloittamaan… Saa nähdä mitä lääkäri sanookaan. Rupesi oikein hirvittämään ja valtasi sellainen vaistomainen pelko, että lääkäri veisi häneltä sen toivon, joka syksyn kuluessa oli uudestaan alkanut elehtiä.
"Onkohan minulla voimaa katsoa totuutta vasten silmiä? Kyllähän itseni tähden, mutta… Voi minun lapsiani!"
Se vei ruokahalun jo lähtöpäivän edellisenä päivänä, ja aina kun vaan mielikuvitukseen pujahti lääkäri ja "mitähän se mahtanee sanoa?" karsivat kylmät väreet selkäpiitä.
* * * * *
Tohtorilla oli paljon sairaita. Laivurisen täytyi odottaa luoksepääsyä noin tunnin verran. —
Hän astui sisään tuijottaen lääkärin silmiin lukeakseen tämän ensi katseesta tuomionsa. Ensin ei hän saanut selvää eikä olisi kyennytkään siihen, sillä häntä huimasi oudosti ja pyörrytti. Lääkäri katseli minuutin verran ahnaasti, tutkivasti, silmäkulmat rypistyneinä lempeihin, surullisiin poimuihin. Sitten hän astui askeleen mykkänä seisovaa Laivurista kohti ja kysyi, yhä tuijottaen tämän kasvoihin:
"Teillä on keuhkotauti … vai?"
Laivurinen ei ollut ennen käynyt tämän lääkärin luona, mistä syystä häntä ei tunnettu. Kysymys ei kuitenkaan tehnyt aivan masentavaa vaikutusta, kenties siitä syystä, että ihmiset olivat kyselleet jo monta vuotta, silloinkin, kun hän oli aivan terve, eikö hänellä ole keuhkotauti. Kaikki päättelivät sitä hänen kalpeanlaisesta ulkomuodostaan. —