— Valssi nyt! uudisti Riika. Pukkilainen katseli surumielisillä, unelmoivilla silmillään huiluaan, aivan kuin siltä neuvoa kysyen, ravisti pari kertaa päätään, itsekseen hymyillen.

— Valssiko? kysyi Piittari, aivan kuin vasta havahtuen. Nousi seisomaan hieman horjuen, suu oli ylpeässä uhmanaurussa. Sitten alkoi tulla.

Omituista, että hän alkoi taasen juuri sitä äskeistä, minun valssiani.
Ehkä hänkin siitä piti. Viulu soi nyt ja huilu vihelsi…

Me olimme lähteneet, kun ensimmäinen sävel huusi kiehtovaan alkuhyppyyn. Lattialle tunki heti niin paljon pareja, että oli aivan täydellinen tungos. Minussa olivat nyt kaikki valssinelementit lähteneet liikkeelle. Tunsin, että Riikan tahti oli parhaassa kunnossa. Viulu lauloi ja klaneetti vihelsi aivan kuin meitä varten. Se soitto tempasi minut sananmukaisesti irti maasta ja Riika lensi kainalossani kuin lehti, ilman ja soiton kantamana. Pian harveni ahdinko, sillä minä pyyhin pois kaikki tieltäni… Vain parisen muuta paria jäi lattialle.

En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Mutta tässä vielä, tätä kertoessani, soi sen silloisen viulun ja silloisen valssin sävel korvissani ja tunnen jaloissani ja koko ruumiissani samaisen valssin tempaavan tenhon.

Mielikuvituksessani olen saman valssin sittemmin elänyt satoja kertoja. Aina vielä nytkin vavahtaa mieli kuin nuorukaisen, vaikka siitä on niin monta kymmentä vuotta. Minä elin silloin elämäni suuren hetken.

Kertoja painui vaieten unelmiinsa muutamaksi silmänräpäykseksi. Yht'äkkiä alkoi viheltää. Nuorena oli hän ollut mestari-viheltäjä, mutta aika oli hammasriveissä tehnyt julmaa tuhoaan, joten eheätä huulisoittoa ei enää lähtenyt. Erkkiläinen oli kuitenkin oppinut huulillaan synnyttämään viheltävän hyminän, josta valssisävel surumielisesti huokui menneitä muistellen.

Mies nousee seisomaan. Oikea käsi käy vihellyksen apuun. Se osoittaa tahtia, tekee ilmassa valssiliikkeitä, hienoja kiverryksiä, loistavia kaaria, voimakkaita pyyhkäisyjä, hyppyjä. Huulet huokuvat, sävel saa yhä kokonaisemmaksi, ihanammaksi. Jalka polkee tahtia, vartalo suoristuu, silmästä välkähtelee nuoruuden elämäntuli…

Henkeä pidätellen kuuntelevat ja katselevat toiset. — — —

Erkkiläinen lopettaa. Käy syrjempään istumaan. Suu on hymyssä, posket punoittavat … silmännurkassa kyynel.