Kun ajoimme häätalon pihaan, kuhisi se ihmisiä. Tuttuja poikia oli vastassa, ja niiden opastamina vietiin hevoset suojiin. Minä aivan vapisin sen valssin vaikutuksesta, joka nyt soi avonaisesta suutuvan ikkunasta. Toisinaan hurjana, intohimoisena kiidätyksenä, jossa — sen tunsin elävästi hevosta hoitaessani — minun kyynärpäänikin nauttivat entisten voittojensa muistoista. Valssin raskas, ryhtevä, pyyhkivä jalantahti, joka huojutti lattiata ja huonetta, vastasi soittoon sydäntä kutkuttelevalla tenholla. Saappaani tekivät jo liikkeitä, huuleni huokuivat säveltä ja käteni värisivät innostuksesta…
Kun tulimme sisään, loppui valssi ja meille soitettiin tuliaismarssi. Otimme suureen »jalkaväkirinkiimme» morsiamen ja sulhasen. Kenkkärit tulivat tepastellen marssintahdissa ja tarjoilivat viinapunssia lämpimäisiksi. Pitelin morsianta kädestä. Olimme vanhat valssitoverit. Hän oli ollut Toiskassa palveluksessa. Lukemattomat hypyt ja kökät oli yhdessä laitettu ja hypelty. Se Riika oli kuin lehti lattialla, niin että sinne ei klopsujen pitänyt mennä.
Aloimme Riikan kanssa loruta. Siinä kun piiriä marssittiin, hän yht'äkkiä puristi kättäni. Katsoin.
— Valssi! kuiskasi hän.
Sydämeni hypähti tahdissa.
Samassa pysäytettiin jo piiri ja me heittelimme morsiamen ja sulhasen pivoihin antimemme. Kun alettiin hajota etsimään syrjempää, tunsin hihassani kosketuksen. Käännyin. Morsian-Riika seisoo siinä taas hikisenä, hehkuvana ja hopottaa:
— Valssi!
— Valssi todellakin!
Laskin käteni hänen vyötärölleen. Riika veti pöydänpäätä kohti.
— Valssi! huusi hän pelimanneille. Piittari oli nähtävästi maistahtanut, ei katsahtanutkaan meihin, veteli vain vielä äskeistä marssiaan. Pukkilainen nosti uneksivat silmänsä, oli säpsähtävinään, lakkasi puhaltamasta ja tyrkkäsi Iikkaa kylkeen.