— Minä ajoin hiirolla, tyttöjä reki täynnä, kertoi Erkkiläinen. Aisassa pauhasi aisakello, niin mulla kuin muillakin, ja kova kilpa oli kysymyksessä. Reenraudat huusivat routaisella raitilla ja valkiaa soitti pitkin ketaroita. Hiiro oli tavallista hurjemmalla päällä. Isävainaja kuiskasikin mulle jo pihasta lähtiessäni, että »anna mennä hiiron, kyllä se jaksaa… Ei meidän hevoset oo ennenkään tiellä lihoneet.» Minä tein työtä käskettyä, niinkuin talon kunnia olisi ollut kysymyksessä.
— Niin, sanoi seppä, ja matkaan lähtiessä jo arvatenkin otettiin hyvät piiskaryypyt.
— Kurillaan ryypättiin, kehui Mäntyläinen. Kun Tuomelan isäntä-vainaja alkoi pistellä meitä, jotka lähdimme jalkaväkeen. Se kadehti jo, että hypellään rahansa suutari-Hermannin häissä.
— Oli syytä kadehtiakin! Eipä sitä siihen aikaan ollut niin suuria rahoja taskussa nuorilla miehillä… Ja sitten kun piti vielä tyttöjen puolesta maksaa, kun kerta komeuksissaan niitä jalkaväkeen vietiin.
— Omasta tyttökuormastaan sai kukin vastata.
— Ja komiasti! Ei siinä viitsinyt suutarinmarkoilla…
— Kuinkas sitä! Olisi tehnyt itsensä naurettavaksi. Vaikka olisi ollut ainoat kysymyksessä, kun kerta tyttökuorman otti vastuulleen, niin — muisteli Mäntyläinen.
— Ne häät oli Hakomäessä. Minä muistan vielä, kun annoin hiiron ruveta siellä vainiolla oikaisemaan edelle. Se pyyhki kuin tyhjää kaikkien muiden ohi, paitsi Kanalan suodin, jolla Jaakko eellimmäisenä meni jo Hakomäen raitissa silloin, kun me muut vielä vainiolla… Mutta, vaikka minä sen itse sanon, niin kyllä mun hevoseni oli silloin lennossa! Se pyyhki niin kuin silkkiä, vaikka meitä oli neljä henkeä reessä ja melkein sula maantie.
Siinä kun käännyttiin tieltä Hakomäen raittiin, alkoi kuulua hääsoitto. Pukkilaisen huilu vihelsi ja kuului kirkkaasti, vaikka aisakellot pauhasivat minkä kyljestä lähti ja tytötkin jotakin lauloivat. Aina välillä kuului Iikan viulun ihmeellinen valssisävel.
Minä en oikein ymmärrä, mistä se johtui, mutta se valssi tempasi minut heti joukkoonsa … vei aivan kuin toiseen maailmaan. Minut valtasi jo reessä sellainen valssi-innostus, että olin aivan kuin haltioissani. Jäljestäpäin olen tätä kummallista tilaa monesti ajatellut ja muistellut ja tullut siihen käsitykseen, että kyllä kai se oli sittenkin Piittarin viulu, joka antoi Tukkilaisen huilulle silloin sen kiehtovan tenhon. Olin useammin kuullut Pukkilaista, en koskaan yhdessä Piittarin kanssa … ja nyt ne yhdessä päästivät juuri sitä valssia, jolla minä olin niin monta lämmintä itselleni ottanut. Se Piittari oli pelimanni, jolle verranvetävää en ole ikänä kuullut, enkä ole sattunut puheisiin kenenkään kanssa, joka olisi voinut kehua paremman tavanneensa. Pukkilainen soitti klaneettia aikalailla, sillä oli vain hiukan epätasainen tahti. Mutta kun Piittari pani tahdin ja antoi viulunsa visertää, oli sillä sellainen voima, että Pukkilainen aivan kohta noudatteli viuluntahtia, vaikka muut viulupelimannit saivat aina vain ikäänkuin säestää hänen puhallussoittoaan.