— Onko teillä kellään koskaan enää valssin ikävää?
Miehet tuijottivat sanaa sanomatta hänen silmiinsä, ikäänkuin kysellen: mitä valssin ikävää?
— Minä tarkoitan, uudisti Erkkiläinen, tokko te kukaan muistelette koskaan, mille tuntui olla mukana valssilattialla, kun Piittarin Iikka veti viululla ja Pukkilainen klaneetilla?
Jo syttyi sepän ja Mäntyläisen silmänurkassa. Kasvojen yli alkoi levitä hymynhohde. Mäntyläisen suu vetäytyi julkiseen nauruun.
— Muistaako kukaan esimerkiksi suutari-Hermannin häitä? jatkoi
Erkkiläinen.
— Minä muistan! huudahti seppä, sinähän tulitkin sinne jalkaväkeen
Tuomelasta, jossa olivat poika-Mikon vihkiäiset samoina päivinä.
— Niin tulinkin. Meitä oli kahdeksan hevoskuormaa… Ne häät olivat pyhäinpäiväviikolla.
— Ja maassa oli ollut jo vähän lunta, niin että heiniä ajeltiin, mutta ei vielä juuri päästy metsiin, muisteli Mäntyläinen.
— Pääsipä Riikalan Hermanni! pisti seppä väliin, myöskin jo koko suu naurussa.
— Ka, kun muistaa! huudahti Erkkiläinen. Se Hermanni oli meidän ikäisiä ja tuli kahdella hevosella riihirangoilta juuri, kun me ajoimme niiden riihen ohi. Hermannille huudettiin piloillaan.