— Ken hän on? kuuluu tuvasta vanha miehen ääni, joka tuntuu tulevan hampaattomasta suusta.
— Annan tyttären mies! Nous' ylös!
Kuulemme kuinka äijä tempautuu sängystä. Kun me talutamme pyöriämme pois sateesta ja kysymme saammeko yösijaa ja saisimmeko tuoda pyörät sisään, juoksee vanha vaimo jo tuvassa ja porstuassa, hokien:
— Vielä häntä kysyy, kun ensimmäistä kertaa tulee, vielä häntä kysyy, kun ensimmäistä kertaa tulee … vielä häntä…
Äijä seisoo ovessa housujaan napittaen ja käskee tulla tupaan.
Sillä aikaa on muori jo pannut kahvipannun tulelle ja sytyttänyt puut.
— Palo sinä sokuria! käskee muori äijää jo ainakin viidennen kerran.
— Onko teillä nälkä? kysyy samalla juostessaan ja yrittää katsahtaa silmiin, minkä ohimennessä ehtii.
— Kysyäkään sellaista! hulluttelee hän samalla itselleen. Aivan kuin lintu hyppää hän pöytälavitsalle, ottaa lautaselta viilipunkan ja heittää sen alashypätessään pöytään, laskien käsistään aivan kuin jonkin heittoesineen.
Me seisomme ihmetyksen lyöminä tämän verrattoman ketteryyden ja toimeliaisuuden edessä.