Kahvipannu kuohui jo yli ja äijä samalla valitti, että kun sokeri on niin kovaa. Muori on jo kiehuvaa pannua hätyyttelemässä ja härnää äijälle:
— Mikset kastele, mikset kastele, kastele…
Mutta saman tien hakee muori taas kaapista lusikoita ja heittää ne pitkästä matkasta pöydälle. Samalla jostakin nurkasta vääntää sylin täyteen sänkyvaatteita, vie ne ulos puotiin ja palatessaan sanoo tehneensä meille sinne vuoteen.
Nyt pannaan meidät syömään. Voita, leipää, lihaa, viiliä ja maitoa. Kaikki laitokset äärimmäisen siistiä. Istumme pöytään salamain leimutessa ulkona. Tavaton ruokahalu yllättää. Vanhukset istuvat lähelle pöytää juttelemaan. Muori johtaa puhetta, kyselee meidän perhekuulumia, kertoo omiaan ja on iloinen, että nyt kerrankin tultiin. Tuskin olemme lopettaneet syömisemme, kun muori jo tuo kahvit. Taas hän heittää tarjottimen pöytään. Tällä kertaa oli vähällä tulla vahinko, mutta ei tullut. Tuo heitteleminen näytti tulleen tälle polttavan toimeliaisuuden ihmiselle tarpeeksi. Jokainen hillitty kosketus oli hänelle ajantuhlausta.
He juovat itsekin samalla kahvia. Juttelusta saamme tietää, ettei olla köyhiä, jonka tiesin jo ennestään; myöskin, että lapsia on Amerikassa, sekä että he kahden tekevät täyttä kyytiä vielä tämän torpan työt. Lehmiä on kaksi ja yksi vasikka ja hevonen.
Vaari rupesi haukottelemaan. Kello on lähellä kymmentä.
— Yö kuluu, virkkaa hän haukotuksensa välistä.
— Mennään maata! julistaa muori. Kun täss' kupsehditaan, niin aamulla on vääräniska. Tulkaa nyt, minä näytän.
Niin lähti hän ulos ja meidän oli heti seurattava, ellemme odottaneet häntä ovelta palaamaan ja ihmetellen kysymään:
— Vai aiotteko siinä yönne istua?