— Minä en ole ikänä nähnyt niin kelvollista ihmistä kuin tämä, uudisti seppä, yhä ihmetyksen vallassa.
Minä olin kuullut tästä muorista jotakin. Mutta kaikki tämä joustava ripeys oli yli kaiken arvailun.
Ihmetellen kävimme sänkyymme, peittäysimme nahkasiin. Ja muorin ennustus, että kyllä siellä tarkenee, toteutui korkeimmassa mitassa.
Ukkosta kesti tunnin verran, jolla aikaa salamat hyväilivät vuodettamme. Mutta sitten hiljeni kaikki ja me aloimme nukkua ensimmäisen kesälomapäivämme muistoja sulatellen.
Olimme aikoneet todellakin venyä vuoteessamme edes kello 8:aan. Mutta kello oli tuskin livahtanut yli 5:n, kun oveemme lyötiin aivan kuin hädän edestä ja muorin ihmettelevä ääni kuului:
— Ettekös meinaa ollenkaan nousta ylös? Kahvi on jo ollut aikaa valmiina ja … pitää munkin vielä niitylle.
Meidän on noustava. Puettuamme ja peseydyttyämme juomme kahvit, sitten syödään aamiainen yhdessä talonväen kanssa. He ovat jo tänä aamuna olleet niityllä. Kun saavat meidät pois, menevät jatkamaan.
Käymme heidän kanssaan yhdessä ulos. Siinä kallion alangossa heidän niittynsä leveneekin, 5 tynnyrinalaa timotee- ja apilaniittyä. Vieressä on haka, missä karja ja hevonen ovat laitumella. Komeana upeilee niitty heinäkuun aamun kirkastetussa loisteessa. Eläimet tuossa aitauksessa ovat kuin luonnonsyöttiläitä.
Ja nämä kaksi vanhaa ihmistä, täynnä työniloa ja elämän kannattavaisuuden uskoa. Ei yhtäkään rikkinäistä säveltä heidän äänissään…
Vaari vielä jaarittelee ja piippuaan sytyttelee, kun me pyöriämme pidellen olemme matkaan lähdössä, Mutta silloin jo muori niittää, turpea, tuoksuva apila kaatuu. Aidan toisella puolen ynisee vasikka muoriin päin turpaansa kurottaen ja vanha hiiro höristelee.