Sillä vainajalla oli kiukkuinen luonto, mutta pian se leppyikin.
Kun me tulimme Riimalaan, vedin itseäni aivan kuin koko ruumiini olisi ollut piestynä yhdeksi melloksi. Riimalassa istuin penkin ja hollisängyn nurkkaan ja murjotin. Seurasin siitä salaa isännän eleitä. Hän rupesi yhä useammin luomaan minuun syrjäsilmäyksiä. Silmistä näin, että mies jo katuu ja ajattelin itsekseni: odota! Minä yritin jaloilleni, mutta valahdin lattiaan kiljahtaen. Isäntä tuli minun luokseni ja kysyi jo säälin äänellä:
— Piruko sun on?
Minä olin purskahtaa nauramaan, mutta sain sen väännetyksi poruksi.
— Luntioometko sinun on kipiät?
— Niin … jos ei vain ole lonkkaluu tiloiltansa.
— Eihän se nyt? Enhän minä niin kovaa sua … vähä pälssyjen päälle, leikillä, sillä kapulalla.
— Oliko se leikkiä?
— Mitäs se muutakaan… En minä sinua niin löyhäksi luullut…
— Antakaas itse koettaa … jotta mies lyö seipäällä niin jumalattomasti pakkasessa lonkkaluiden päälle, sanoin minä.