— Mene maata … tottapa se siitä nyt paranee.
— Ei minun sovi, kun täytyy hoitaa hevosia, uikutin minä.
— Kyllä minä ne hevoset hoidan. Riisu vain maata ja anna anteeksi… Perhana, minun pisti niin vihakseni, kun sinä jäit niin kauas ja minä luulin, että sinä taas juonittelit.
— Juonittelin… Vai juonittelin! Olisitte koettanut itse kaksissa pälsyissä ja näin kakarain voimilla.
Sillä lailla me siinä jantustimme ja minun oli vähä vaikea väliin pitää nauruani. Kun isäntä kehoitti aina, että mennä vain maata, hän kyllä hoitaa hevoset, niin minä rupesin sanomaan, jotta minä meinaan mennä pois, etten minä viitsi palvella, kun ei tiedä koska henki viedään … vaikka kaikkensa koettaa. Isäntä hyvitteli kaikella lailla ja auttoi minua sänkyyn.
— Panetko piippuun? kysyi sitte ja tarjosi massikkaansa, jossa oli Rettigin kasakoita. Minun oli taas vähän vaikia olla purskahtamatta nauruun. Ennen oli isäntä aina vainonnut minun piippujani, särkenyt ainakin viisi savi- ja plankkupiippua. Nyt täytin nysäni hänen massikastansa. Kun en aina voinut estää naurua purskahtamasta, koetin vääntää suuni itkuun ja ääneni myös. Kai se onnistui, koska isäntä tuli lähemmäs ja kysyi:
— Jottako se ottaa niin kipeästi?
— Jotta, valitin minä.
— Saat maata nyt koko hollin ajan, niin tottahan paranee.
Käänsin selkäni lattialle ja savuttelin, nahkasten alla maaten, isännän rettinkiä.