Holli kesti toista viikkoa ja minun kipuni myös. Eikä isäntä pakottanut mihinkään. Hän hoiteli minua kaiken aikaa niin kuin omaa poikaansa, antoi syödä parhaat palat ja poltella rettinkiänsä. Joskus minun omaatuntoani pyrki soimaamaan, kun niin pitkälle häntä kiusasin. Mutta lohdutin itseäni taas sillä, että kun hän oli antanut minulle niin monta syytöntä selkäsaunaa ja särkenyt niin monta sievää savipiippua, niin pitäköön nyt vähän hyvänäkin.
Hollin loputtua olin jokseenkin terve ja autoin vikkelänä isäntää hevosten valjastamisessa. Matkalla antoi hän minulle viinaakin. Olimme nyt parhaat ystävät, paremmat kuin koskaan ennen, ja tulimme laulaen läpi oman kylän.
VI.
HERASTUOMARIN KERTOMUS.
Vanha herastuomari painoi kynnellään tuhkaa piipussaan. Muhoileva hymyily kirkasti ystävällisiä kasvoja.
— Minä en ole ollut paljo koskaan kotoa edempänä, enkä osaa mitään sellaista, joka teitä huvittaisi, sanoi.
— Kun mies on viidettä kymmentä vuotta istunut käräjiä! huudahti seppä.
— Niin, no … no … ne käräjäjutut, olisko ne sen arvoisia?
Kaikki tunsivat, että herastuomari vain tällä tavalla lypsättää. Jo hänen eilen illalla saunassa ajeltu leukansakin tutisi jännityksestä, josta helposti saattoi päättää, että puheliaalla ukolla oli jotakin mielen päällä.
— Kyllähän minulla niitä käräjäjuttuja olisi, mutta… Kerrankin, kun asessori C. pysäytti käräjät neljäksi vuorokaudeksi ja ryypätä pirrasti kapteeni B:n kanssa.