— Neljäksi vuorokaudeksi! huudahti Arvonen. Ja mitä käräjäväki sanoi?
— Mitäs ne … odottivat ja toimittivat satuja toisillensa.
— Menivät kotiinsa?
— Lähiset menivät, mutta ei pitkämatkaisemmat. Siellä niiden täytyi aina olla varuillaan kaiket päivät, kun ei tietty yhtään, koska asessorin päähän kivahtaa tulla istumaan ja huutaa juttu esille.
— Mutta sepä oli.
— Se oli sitä senaikaista. Onhan siitä nyt jo neljäkymmentä vuotta.
Herastuomari näytti yht'äkkiä hieman hermostuneelta. Silmistä saattoi huomata joitakin levottomuuden merkkejä. Alituiseen painoi hän kynnellään piippua, ystävälliset huulet mutuelivat ja silmät pälyivät arkoina jokaisen silmiin, joka jollakin tavoin päästi ääntä.
Hän oli perin hyvänsävyinen mies. Ei varmaankaan ollut sattunut yhtään kissaakaan hänen 70-vuotiselle elämäntaipaleelleen, jolla olisi ollut syytä katkeruudella kohtausta muistella. Nytkin hyppäsi sepän ruskeanharmaa kissa herastuomarin polvelle. Ilonvälähdys vanhuksen hymyilevissä silmissä oli liikuttava.
— Ka poikaa … aika poika … poikako se … poika!
Herastuomari silitti kissaa, jonka häntä piirteli hänen leukaansa ja silmät pälyivät silmiä, kunnes mielistyneestä kissanrinnasta kohosi kiitollinen: