Eikä siinä mikään auttanut käräjäväen eikä lautamiesten. Ruvettiin kuluttamaan aikaansa, niinkuin osattiin. Haettiin viinaa ja ryypättiin. Toimitettiin satuja ja prikuttiin ja susilautaa pelattiin ja mitä konstia he kukin tekivät. Muutamat kiivaammat monesti yllyttelivät mennä asessoria vaatimaan istumaan, mutta eivät uskaltaneet. Kas, sillä vainajalla oli sellainen heikkous, ettei se asiaa käsitellessään oikein saattanut unohtaa, jos joku oli häntä loukannut… Niinkuin nyt on kaikillakin ihmisillä vähän sellainen luonto.
Joka päivä lisääntyi käräjäväki. Neljännen päivän aamuna oli jo ihmisiä niinkuin pilviä. Nyt rupesi meissä kaikissa olemaan sellainen kapinahenki, että ajateltiin jo lähteä kaikin pois ja tehdä hovioikeuteen ilmoitus asiasta.
Mutta ennenkuin tähän ryhdyttiin, lähettivät ne vielä minut sisään. Menin kyökkiin. Hanna, joka oli niillä passarina, kertoi kuiskaten, että herrat olivat siinä aamulla neljän ajoissa tapella nykäisseet, mutta sitten uupuneet niin, että olivat nukahtaneet. Kun Hanna oli ovenraosta mennyt katsomaan, nukkui asessori pöydän alla pyllyllään ja kapteeni asessorin vuoteessa. Minä menin neuvotonna tupaan takaisin. Kun juuri puhelimme siitä, mitä pitäisi tehtämän, tuli Hanna suurella hopulla kutsumaan minua. Ajattelin kohta, että mikähän nyt mahtaa olla hätänä?
Mitäs ollakaan. Kun tulen tuomarin kamariin, makaavat molemmat asessorin vuoteella kamalan näköisinä. Aivan niinkuin kuolema olisi jo istunut ratsasreisin nenänpäällä.
— Mikä täällä nyt on hätänä? mä kysyin.
— Pää kipiä, pää kipiä, valitti asessori. Kapteeni siunaili oikein
Jumalan-nimen kautta ja valitti syntiänsä.
— Pitääkö hakea pappi? kysyin minä.
— Ei tässä auta pappi mitään, rakas lautamies, sanoi kapteeni. Mutta hakekaa viinaa.
— Ei täältä saa mistään viinaa … ovat näinä päivinä konineet joka nurkan, minä sanoin.
Asessori nousi nelinkontin vuoteessaan ja kysyi: