— Ottakaa, lautamies.
— En minä, mä sanoin… Tarvinneeko nyt mennäkään pappilaan?
— Ei. Mutta ottakaa ryyppy.
— En minä ollenkaan, eikö asessori muista. Kiitoksia vain.
— Eikö ollenkaan? kysyi asessori ja vahtasi mua silmiin aivan kuin lehmä uutta konttia.
— Ei. Minä en ole koskaan ryypännyt.
Asessori tuli luokseni. Tunteli käsivarttani ja kysyi:
— Onko se ihminenkään, kun ei ryyppää?
— On se! minä nauroin, ja terve onkin.
Minä katselin samalla, kun se kapteeni yritti ryyppyä suuhunsa. Käsi vapisi niin, että aina kun aikoi nostaa ryypyn, läikkyi viina pöydälle. Oikein oli surkeata nähdä ikänsä puolesta parhaillaan olevaa miestä sellaisessa tilassa. Teki jo mieli mennä auttamaan, mutta ajattelin taas, että on oikein synti auttaa viinaryyppyä huulille tuollaiselle, joka on niin kovin tyyten juonut miehuutensa. Kapteeni parka koetti asetella ensin jalkojaan ja nojata pöytää vasten saadakseen tukea, sitten sovitella ruumistaan löytääkseen tasapainoa. Silmien tähdätessä viinalasiin rävähtämättä, toisella kädellä pidellen toisen ranteesta, koetti vivuta lasia huulilleen. Viimein se onnistui. Väristys näytti käyvän läpi miehen ruumiin. Voivoi sentähden…