Niin ne siellä sanailivat. Pastorin ääni kävi yhä huutavammaksi, kirosanojakin jo nakkeli.
— Ooh vai … kuin siellä käy, kuiskasi isävainaja.
Hakalaisenkin ääni alkoi jo nousta. Ruvettiin tömppäämään jalkaa aitan ylälattiaan niin, että … minä muistan kun putosi jauhosihti aitan naulalta ja Jumpparin paappa, joka oli niin kurillinen, veti niskansa kyrmyyn ja jupisi että:
— Joko niitä pastorin manaamia piruja nyt tulee!
Juuri silloin siellä ylisellä tuntuivat ottavan yhteen, pastori ja Hakalainen. Auta armias kun siellä jytisi! Eikä siinä viivytty kuin siunaaman aika, kun ne tulivat kolin kolia ahtaita aitanrappuja alas. Minä pelkäsin niin että sydän oli kurkussa, ja koetin ryömiä erään jauhotynnyrin suojaan.
Siinä oli muutamia miehiä, jotka silmät ympyriäisinä katselivat pastorin ja Hakalaisen tappelua. Ja kun ne tulivat rappuja alas, jo pelkäsin että kuinka siinä käy ikään. Mutta ei niiden kuinkaan käynyt. Hakalainen oli nyt jo niin suuttunut, että hapuili tuppea kiroten ja hammasta purren. Mutta pastori näytti alkavan hävetä ja lauhtua, yritti pakoilla ja hoki:
— Katsokaa päältä, katsokaa päältä … käy pappinsa kimppuun!
— Sinä ensin! kiljui Hakalainen ja löi karvakenkänsä aitanlattiaan. Kun kehtaa, raato, kimppuun käydä, vaikka ihmiset vetävät hikensä ja väkensä muutamalle saatanalle… Jos olis toinen paikka, niin minä näyttäisin sille…
Hakalainen huimeni yhä. Sillä olikin niin tuima luonto, ihan pitäjän kuuluisimpia. Isävainaja meni vihdoin suhdittamaan ja sanoi, että hillitä nyt luontoansa vähän, kun ollaan tällaisessa paikassa. Pappi se näytti alkavan jo pelätä, puhutteli toisia miehiä niin ystävällisesti, kuin ikänä taisi.
Juuri kun siinä parhaillaan sohittiin, tuli Pakkasen emäntä aitan ovelle.