Sen tähden emäntä oli mennyt kamariin isännän jäljessä.
— Kun on vanha mies jo, niin saisi pysyä kotona ja katsella aikansa kuluksi jumalansanaa.
Isäntä oli hieman hätääntynyt, kun kamarinovi napsahti juuri silloin kun hän pulitti. Mutta hän sai heti ryhtinsä ja ajatteli, että samapa tuo nyt on… Huuliaan nuoleksien ja siivoten ryypyn jäljeltä, katsahti hän emäntään nuhdellen, silmät vesikalkkamalla.
— Noo, kun sä katselet, niin eikö se sillä meidän talon osalle piisaa. Suu yllätteli pilkkahymyyn. Hän kaivoi taskustaan tulukset ja alkoi iskeä tulta suureen hopeahelaiseen liitupesäpiippuunsa. Emäntä istui kamarissa levällään olevan vuoteen laidalla, kireä ripityksenpiirre silmäkulmissa.
— Saa vain nähdä, eikö se Jumala vielä tule sullekin vastaan.
— Josko ei muuten saavuta?
Isäntä iski tuluksilla tulta samalla kuin keskeytti emäntänsä ennustuspuheen.
— Tee vain pilaksi…
— Mitä sinä niitä turhia … saarnaisit palvelijoille ja kakaroille, sanoi isäntä, ja saatuaan piipun savuamaan lähti tupaan. Emäntä sai tulla sinne jäljessä, jos halusi.
Päivä oli harmaa, talvinen. Lumilakeudet loistelivat kylän ympärillä sumupiirin rajoille. Maantieltä kuului silloin tällöin peltrujen helinätä ja tusinakulkusten kilisevää pauhua. Kirkkorekien kumea kopina erosi jyrkästi kakkulain perässä arkina kulkevien työrekien huilailevan anturan äänestä.