Hiljainen unettava äänettömyys täyttää tapanijuhlaisen tuvan. Miestenkin puhelu ujuu harvasanaiseksi, jossa jokaisen ajatuksen välillä huomaa pienen sunnuntailepohetken. Könniläinen kello seinällä naksahtelee juhlallisesti helähdellen ja maantieltä kuuluu silloin tällöin ohiajavain kulkusten helinöitä.
Silloin kuului pihasta kirkkaita poikaääniä. Kohta sen jälkeen tömisi porstuassa hieman huljuvilla lattiapalkeilla kapittavien pieksusaappaisten jalkain juoksu. Niitä tuli tupaan kaksi. Toinen oli oma poika, toinen tämän Toisentuvan. Isät katselivat hymyilevin silmin nuorimpia vesojaan, jotka toivat uniseen tupaan tuulahduksen verevää, reipasta tapani-iloa. Pian olivat konstien-teot käynnissä. Hevosenkengitys lopulta kiihotti mieltä pisimmälle. Oli siinä hillittyä tasapainopunnitusta, avutonta putoilemista, epävarmoja, osumattomia, hätäisiä iskuja. Aina kun toinen putosi, silloin toinen korennon päälle.
Ja isiä huvitti. Niin hekin olivat aikoinansa tehneet. Nyt ei enää pysyisi korennon päällä. Hyvä kun reessä pysyy!… Jouluna tahtoo kangistua niin, että … mies ja hevonen…
Kumpi sen lie tehnyt ensin ehdotuksen, että pitäisi käydä hiukan liehdyttämässä hevosten jalkoja ja ottaa akat mukaan, joka tapauksessa siihen toinen heti suostui. Emäntä pani virsikirjan kiinni ja rupesi nauramaan ja sanoi jotakin sinne päin. Mäkeläinen havaitsi kohta, että asia on nyt niin kuin pitääkin. Mutta rauhallisena miehenä ei hän ruvennut sitä huutamaan. Hän pani vielä piippuun ja antoi Toisentuvan härsytellä emännän ajeluinnostusta.
Ja kun pimeä alkoi hämärtää, lähdettiin kumpaisenkin talon pihasta punaväskööteihin puetuilla juhlareillä tapanin-ajoon. Seisottuneet uljaat hevoset korskuivat, peltrut helisivät. Emännät istuivat siellä vällyjen sisässä ja huusivat viimeisiä käskyjä pihaan jäävälle kotiväelle. Isäntäin törnevä nappisaappainen oikeajalka riippui kuin perämela ulkona reestä ja suupielissä tuprusi kumpaisellakin lyhytvartinen piippu Rettigin kasakan hyvänhajuisia savuja. Kaikkien silmistä kiilui hyväntuulinen hymy ja rauhallisen itsetietoinen olemassaolon riemu. Siellä pihalla me, jotka kotimiehiksi jäimme, kuhisimme. Minussakin alkoi kaksipäiväisen levon jälkeen elää taasen liikkumisen ilo. Pieni Tapani-kökkä suunniteltiin Toiseentupaan nyt iltapuolen aikana, että saataisiin hieman polkahtaa, kun Mäkelän Jussi oli oppinut Piittarin Iikalta »tahtia ja mahtia». Muistan, miten polkkanilkku kutkutti munkin jalkaini alla jo. Sitte myöhemmin pojat kuitenkin menevät »tapanille», eikä niiden hypystä illalla mitään tule…
Sanoivat tytöt.
Mutta maantiellä, jo kaukana kotoa juoksevat virmaa kilparavia Toisentuvan Liinukka ja Mäkelän Suoti. Illan hämärtäessä on pakkanen alkanut kiihtyä ja kuu noussut helottelemaan hymyillen juhlan kunniaksi. Peltrut soivat aivan kuin muinoin, kymmeniä vuosia takaperin, kun he kaikki olivat nuoria. Mieleen menee monta joulua ja monta entisaikaista iloa…
Kyllä se hyvä hevonen sentään on … hevonen! Suoti syöksähtää Liinukan ohitse. Mäkelän emäntä naurahtaa ääneen. Isäntä ärähtää sydämen riemusta sykähtäessä:
— Suoti!
Toinentupa tempaa suitsista ja karjaisee kilpailun tulisessa kuumeessa: