— Kyllähän Maijastiina pitkänkirjansa taitaa.
Emäntä kiinnitti taasen rauhallisena huomionsa kirjaan ja jatkoi ääneenlukuaan. Maijastiina haki pitkänkirjansa hyllykaapin pielestä, rikkinäisen posliinilautasen vierestä, missä sillä oli vakituinen paikkansa. Kävi istumaan takkakivelle ja alkoi hiljaa hyristä, emännän lukiessa virsikirjaansa omalla nuotillaan.
Isäntä nousi pöytäpenkiltä kismitellen ja aikoi nähtävästi siirtyä joko kamariin iskemään tuluksilla taas tulta piippuunsa tai ikkunan luo silmäilemään ulos maailmanmenoa, minkä yksinkertaisten, jäätyneitten ruutujen pienistä jäättömistä aukoista sitä saattoi nähdä. On vaikea tietää kumpaiseen hän aikoi, mutta silloin kuului taasen porstuasta raskaanpuoleinen saapaskengän pauke, ja hän pysähtyi odottamaan ja katsomaan, onko se Toinentupa. Samalla vilahti mielessä hyväilevä, mukava ajatus, että jos Toinentupa sattuisi tulemaan, niin…
Se olikin Toinentupa. Hänkin näkyi laittaneen juhlakuntoon suuren perintövahapesänsä, jonka ränstynyt letkunvarsi ei ollut pitkiin aikoihin pitänyt tohuansa.
— Pitääkö se nyt? kyseli Mäkeläinen, tuoden kamarista tupakkalaatikkoa, missä seisoi Rettinki. Hän asetti kuvapuolen Toiseentupaan päin ja ryähti ilman aikojaan.
Emännänkin silmä varastautui taas kirjasta. Hänen huomionsa niinikään kiintyi piipunvarteen, ja hänenkin teki jo mielensä kysyä sen johdosta jotakin. Se oli vanha tuttu, sillä olivat Toisentuvan miehet, ensin vaarivainaa ja sitten tämä, poltelleet juhlina mikäli hän muisti. Mutta jostakin syystä hän ei viitsinytkään kysyä mitään.
Isännälläkin oli nyt hauskempi. Emäntä hiljensi lukuäänensä, kuunnellakseen toisella korvalla, ja Maijastiina kuunteli haukotellen ja lukematta. Vihdoin Mäkeläinen haki kamarinpuolelta neliskulmaisen, tuopin vetoisen viinapullon ja jalkalasin. Emäntäkään ei edes katsahtanut. Ja kun miehet olivat ryypänneet vuoroon pienen lasinsa Tapanin kunniaksi, kysyi Mäkeläinen emäntään päin kääntyen:
— Huolitko?
— En minä.
Pullo ja lasi vietiin pois.