Mutta oikein tosissaan ajattelivat ihmiset, että Reilun herran toimissa ilmeni muutamia, sangen omituisia ristiriitoja, kuten sekin, että, vaikka hän yleisen tiedon mukaan piti kovin paljon viinasta ja rommista, sai sitä laillista tai laitonta tietä, hän kuitenkin niin innokkaan jahtimiehen tavoin ajoi takaa viinan salamyyjiä, salapolttajia ja viinanjuojia.
— Miksi ei Reilun herra salli muidenkin ryypätä? kyselivät miehet tolkussaan.
— Emme me, köyhänpuoleiset talonpojat jaksa joka pulloa kaupungista haettaa, niin kuin te, silloin kun viinamadot alkavat kaivata.
— Antakaa köyhien ämmien myydä edes kaupungin viinaa. Saavathan siitä jo herrat voittonsa ja kruunu laillisen veronsa.
— Sallikaahan nyt toki tyhmänsekaiselle talonpojallekin ryyppy murheen väliin.
— Kun herra itsekin ryyppää joka päivä, vaikkei olisi murheitakaan.
Tietysti Reilun herra tällaiselle laittomuuden suosimiselle itki ja nauroi. Mutta kruunun palvelijan ei aina siihen aikaan auttanut tyhmän talonpojan kanssa muu kuin selkään anto huonoimmille. Silloin ainakin lakkasivat suutaan soittamasta.
Rasmus Reilu hallitsi kaikki v.t. hallitusaikansa silta- ja jahtivoutien, lautamiesten, leipurien ja maakauppiasten, papinapulaisten ja lukkarien arvokkaalla avulla.
Kerran — kertoakseni sellaista, mikä todella on tapahtunut — tuli leipuri, joka sen ohessa oli myöskin siltavouti, kertomaan muutamasta salakapakasta, jota kuulon mukaan pidettiin Rintakylässä. Hän ei ollut saanut, muka, tarkkaa selkoa siitä, kuka sitä piti. Mutta jos seppä Pihtiläisen panisi kovalle, niin häneltä varmaan saisi siitä tolkun.
— Pihtiläiseltäkö? Reilu rypisti epäluuloisena otsaansa. Miksi et sinä kaivanut totuutta esiin Pihtiläisestä?