— Tule alas, tulla sun kuitenkin täytyy! käskee siltavouti.
Mutta mies katolla ei hievahda.
— Täytyy sun kuitenkin tulla, junkkari! Tahi anna tänne se leili, saat itse mennä ennen kuin nimismies ehtii.
Se katollaoleva ei puhu mitään. Jo alkaa siltavouti mairitella:
— Sinä olet hauska poika… Pudota leili tänne ja karkaa pois ennen kuin nimismies…
Mutta katollaoleva mies ei liikahda.
— Puhu vain, kyllä mä sun, veitikan, tunnen. En sano isällesikään, jos pudotat leilin tuohon hangelle. Isäs kuitenkin olis vihainen, jos tietäis, että sinä näin juonittelet kruununmiehille.
Nimismieskin jo saapuu. Hän on tottunut vitkastelematta käymään päälle. Siltavoudin käskee nyt kiipeämään katolle ja panemaan sen kelvottoman päälleen alas, hän itse, nimismies, ottaa vastaan miehen ja viinaleilin. Mutta sinne ei ollutkaan niin helppo päästä. Siltavoudin paksuilla saappailla oli vaikea kiivetä ladonnurkkaa, vaikka kinoksen harjalta melkein ulottui katolle. Reilunkin täytyi riisua turkkinsa ja ruveta auttamaan. Vihdoin, hiestä aivan likomärkänä, pääsi siltavouti katolle.
Silloin takaa-ajettu jätti ison leilinsä kruunun huostaan, hyppäsi katolta hangelle ja katosi äänetönnä ja salaperäisenä pimeyteen.
— Ottakaa kiinni, se karkaa! kirkui siltavouti katolta, leiliä pidellen. Mutta kun Reilu tuli sille puolelle latoa, mihin mies oli hypännyt, ei siellä enää mitään näkynyt.