Iisakki noitui ämmää ja sanoi, että hän ei siihen velliin lusikkaansa pistä.
— Pistä jos tahdot! Pistä jos tahdot! Ole ilman, isosuu!
Isäntä oli aluksi kuunnellut riitaa, mutta siihen sekaantumatta nukkunut pian pöytäpenkille. Nuorempi poika latki lusikallaan jo velliä padasta ja vanhempi makasi pitkin penkkiä.
Sinä iltana emme me kumpikaan syöneet talossa. Seuraavana päivänä otimme asian isännän kanssa puheeksi aikomuksella pelottaa töistä eroamisella, ellei ruoka ja järjestys parane. Aioimme panna hänet oikein uhallakin ahtaalle. Minä sanoin:
— Me olemme meinanneet mennä pois tänä iltana?
— Mitä varten? kysyi hän kummissaan.
— Ei viitsi olla, kun se ruokakin niin syrpätään.
— Se emäntä perhana… Mutta mitä se sen parempaa sitten… Syntinen vatsa… Eikö se siellä sakkojansa sanone ja mätäne? Häh … vai mitääh?
Latoperä katsoi minua ja iloista Iikkaa vuorotellen silmiin hymyillen, aivan kuin yhä jatkaen kyselyään:
— Häh … vai mitääh?