Kerran juoksuttelivat kylän koirat erästä konin reisikonttia, tappelivat siitä ja pitivät melua. Me olimme silloinkin töissä Latoperässä, se Iloinen Iisakki ja minä. Iisakki sanoi siinä:
— Saapa nähdä, eikö tuo reisikontti vielä löydä itseänsä tämän talon vellipadasta. Jos vain emäntä sen äkkää, niin…
Minä syljin ja sanoin:
— Älä sinä niitä piruja!
Hänkin sylki:
— Katsotaan illalla!
Tultuamme tuvalle höyrysi vellipata jo kruuhulla. Iisakki meni kohta sinne, kolkkasi kauhalla ja nosti pohjasta saman koninluun, josta koirat olivat tapelleet.
Ja sitten alkoi Iisakki kiroilla niin, että kattoa nostatteli.
Emäntä joutui ensinnä hämilleen, mutta asiansa oikeuden karkaisemana pääsi pian luonnolliseen puolustuskuntoonsa.
— Mitä se sitten sen pahempaa on! kirkui ämmä. — Jos et sinäkin,
Iisakki, olisi sellainen silkkisuoli, niin sullakin olisi jotakin.