— Ettepä tekään…
— En minäkään. Katso nyt: kun mulla on ollut aina lakki päässä, en ole päässyt kasvamaan tämän pitemmäksi, levennyt vain olen kuin varileipä ja vatsa on näin paisunut.
Mutta sitten rypisti Kitulainen silmäkulmiaan ja muuttui vakavaksi.
— Tässä äsken, hän aloitti, joku sanoi, että kyllä tuhannen markan perintö on perillisille parempi kuin kansakoulu. Minä en sitä omasta kokemuksestani tiedä, sillä mulla ei ole ollut perintöä, eikä ole liioin lapsiakaan. Mutta olen tässä ajatellut erästä rikasta sukua, jonka isä keräsi ennen vanhaan rikkautta oikein ja väärin. Niistä lapsista on nyt osa lapsineen mielenviassa, osa on köyhtynyt, eikä yksikään koko suvusta ole koskaan kyennyt muuhun kuin elämään niillä isän kokoamilla rahoilla.
— No mutta oikeinko se nyt rupeaa… Mäntyläinen pisti väliin.
— En minä rupea mitään opettamaan, sanon vain, jotta… Mutta siitä ukko Latoperästä, jonka perikunnasta mainitsin, muistuu tässä mieleeni…
Kitulainen puhdisti vielä suutaan ja jatkoi:
Se vainaja oli vanhemmalla puolella ikäänsä jo hiukan hassu. Nuorempana taisi olla aivan tavallinen mies. Minä tunsin hänet hyvin, sillä kasvoin samassa kylässä ja olin usein heillä työssä. Jo minun lapsuudessani kerrottiin siitä, että hän oli ruvennut köyhinä vuosina rikastumaan lainaamalla jyviä ja ottamalla niistä moninkertaisia korkoja. Vanhemmat kyläläiset sanoivat, että hänessä kasvoi ahneus oikein silmissä. Sitä mukaa kuin aittojen laareja piti lisätä, jatkuivat kesäiset työpäivät. Työväki alkoi karttaa taloa. Siihen oli kaksikin syytä. Toinen oli se, että kesäisellä työpäivällä ei ollut alkua ei loppua. Koko kesä oltiin liikkeellä jo klo 3:lta yöllä ja takamailta tultiin kotiin miten sattui, harvoin ennen kello 10:tä, mutta usein vasta puoliyön tienoissa. Sitä ei tavallinen ihminen jaksanut. Toisena syynä oli kelvoton, likainen ja mätäaineista valmistettu ruoka. Siellä oli kyllä kaikkea, mutta ne mätänivät, varsinkin lihanpuolet, hoidon puutteessa. Se emäntäkin oli sellainen… Eikä sinne moni itseään velkaan syönyt, sillä siitä ei tahtonut päästä ikänä irralleen.
Sitä mukaa kuin väensaanti huononi, koetti isäntä jatkaa omaa päiväänsä. Kesäisin, kun hänet näki hevosen rattailla, nukkui mies aina, puhumattakaan siitä, että hän istuessaan, milloin ja missä se tapahtuikin, kesällä tai talvella, aina nukkui. Monasti olen kävellyt hänen rinnallaan, kun hän on käydessään nukkunut. Kerrankin heinäaikana, kun tultiin takamailta, punoi hän kätensä minun selässäni olevan leilin kantimeen pysyäkseen tiellä. Ja kävellessään hän kuorsasi vahvasti.
Talon asuminen kävi yhä kurjemmaksi. Mutta kun työväkeä ei pidetty, ja ne omat lapset työskentelivät jotakin, näyttivät ne jyvälaarit kukkuroittuvan vain vuosi vuodelta. Niillä ei ollut paljon mitään menoja. Minun kävi säälikseni sitä äijää, sillä sellaista työnorjaa en ole ikänä nähnyt muuta. Sen talon elämä oli niin ikävää, etten minä ainakaan milloinkaan sattunut näkemään siellä sellaista hetkeä, jolloin onnen ja tyytyväisyyden ilo olisi jollakin tavoin silmään pilkistänyt. Työssä ollessa raadettiin mykkinä, aivan kuin orjat, kotona ollessa nukuttiin. Ainoa puheenaihe, mikä joskus innosti, oli se, jos joku vieras kehui talon rikkautta, tahi kun puheeksi sattui muiden köyhyys. Se elämä oli niin läpikotaisin pyhitetty rikkauksien keräämiselle, että minä melkein uskaltaisin vannoa, ettei siellä vuosikymmeniin tehty yhtäkään syntiä Mammona-jumalaa vastaan.