Kitulainen kohotti piipunperäkouransa ja täytti suunsa uudelleen. Se oli sen merkki, että kertomus oli loppunut. Vastoin hänen tavallisia juttujaan oli se nyt ollut vakava.
Kuulijakunta oli sitä seurannut kuitenkin herkin korvin. Mikku, joka kuunnellessaan oli piirrellyt vuosilukuja hiekkaan, kilpaa parin muun pojan kanssa, kysyi nyt tolkussaan:
— Mikä vuosiluku silloin oli?
— Ei silloin ollut, lapsiparka, vielä mitään vuosilukuja!
Joukko purskahti nauramaan. Kitulainen oli taas antanut sukkeluuden, jota äsken odotettiin. Kertomuksen vakavuus olikin jättänyt tunnelman hieman epävarmaksi. Hänen jutuilleen piti aina nauraa. Millekäs tässä nauraisi? ne näyttivät itsekseen tuumivan.
Nyt ei tarvinnut sitä enää etsiä.
— Ei silloin ollut, lapsiparka, mitään vuosilukuja! matkittiin ja naurettiin joka taholla, täysikasvaneetkin mukana.
Kitulainen seurasi naurua harmistuneena. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, että nyt naurettaisiin, vaikka viskasikin lapselle pilan. Mies nousi ja lähti kärsimättömän näköisenä tiehensä.
Tuntui kuin koko kertomus olisi mennyt tuuleen.
Purren mälliään hän mutisi: