Kerran oli meidän kylän pojista eräs Vihtori saanut kaupunkireisulla yhdeltä mieheltä uuden laulun. Kun me lauantai-illalla lähdimme kylälle, alkoi Vihtori sitä laulaa. Siihen aikaan uudet raittilaulut otettiin vastaan aivan niin kuin nyt sanomalehtinumerot. Heti kun joku alkoi vetää nuottia ja sanoja, joita ei ennen oltu kuultu, hiljeni rähiseväkin joukko. Ja kun edelläveisaaja alkoi värsyjään kerrata, jo tarttui mukaan yksi ja toinen. Kun tällä tavoin mentiin muutama kerta laulu läpi, silloin se osattiin.
Yölläkuljeksimiseen kuului laulu aivan välttämättömänä ohjelmanosana. Jos joku poikajoukko liikkui laulamatta, oli syytä luulla, että niillä oli joitakin juonia mielessä: joko ne suunnittelivat jotakin pahantekoa tahi yrittivät salaa toisen kylän tyttöjen viereen. Reilut pojat lauloivat aina, joko hiljempaa tahi kovempaa, olivat sitten päissään tai selvällä. Mutta sen minä sanon teille, nuoret, ettei silloin niin paljon ryypätty, kuin te luulette. Moni teistä ryyppää nyt paljon enemmän ja moni tämänaikaisista repalehtaa rumemmin kuin me siihen aikaan, jolloin meitä ei kukaan opettanut, emmekä tienneet mitään näistä sivistysasioista.
Me lauloimme sitä Vihtorin laulua 6-7 miehen voimalla oikein koko sydämestämme. Muistanhan minä sen sävelen hyvinkin ja muutamia värssyjäkin. Ne eivät olisi kaikki sopiviakaan tässä kerrottaviksi, mutta yksi niistä oli tällainen:
»Ole tyttö nätti ja sieväsilmäinen,
Silmät ne on sinun,
Katsella on minun,
Ja katsella on mun.
Kerto:
Sun pumppuleera, pumppuleera,
pump pump pump!»
Oli ihanan suloinen syyskuun ilta siinä klo 11:n tienoissa. Taivas oli raskaassa pilvessä, muistaakseni hieman sumuakin. Pimeys oli melkein läpinäkymätön. Meistä ei ollut kukaan nähnytkään viinaa sinä iltana, joten olimme kaikin vesiselviä. Iloinen tunnelma oli vallannut mielet niin, että laulu sai yhä korkealentoisemman vauhdin. Sitä yllytti tavaton pimeys. Siinä saattoi niin sydämestään huutaa! Korkealle noussut mieliala ei ottanut juuri laskeutuakseen siitäkään, kun joku silloin tällöin muistutti, että jos nimismies sattuisi…
— Sattukoon! Selviä poikia. Saahan omalla suullaan huutaa…
Ja sitten parjattiin nimismiehen ja hänen apulaistensa juoppoutta.
— Mitä sellaiset!
Vaikka silloin ei oltu ehdottomasti raittiita, siitä kun ei tiedetty mitään, osattiin sitä kuitenkin pitää sopimattomana, kun nimismies ja siltavouti kulkivat poikia hätyyttäen yönselässä ja olivat aina pöhnässä.
No niin. Me saavumme omaa iloamme pitäen minun kotini kartanolle. Sisareni makasi ylikamarissa, johon eteisen ulkorappusia päästiin. Kartanolle tultua hiljeni laulu tavankin mukaan. Mutta arkailtiin myöskin isääni, joka yleensä oli ankarain kotitapojen mies. Nuorille hän soi kuitenkin oman vapautensa. Sanoi, että hän oli aikanaan myöskin itse elänyt mukana, nuoret saavat tehdä samoin. Tavallisten koti- ja kylävapauksien rajoitteleminen ei ollut hänen intohimojaan, itse ei hän ollut raitis, mutta menitpä ryypyn maistaneena hänen näkyviinsä hänen poikanaan, niin sitä et saanut anteeksi!