Joku pojista ojensi seivästä, auttaakseen takapuolesta työntämällä.
— Ää-lä! kirkui Erkki, riippuen ladonräystäästä.
— Pistät läpi! nauroivat toiset ja rähisivät ilakoiden olkitarhassa.
— Putoaa, ennustettiin miesjoukosta.
— Ei se lemppari, vakuutti seppä, katsellen Erkin ponnisteluja, mutta nähtävästi samalla ajatellen jotakin muuta.
Samassa Erkki sai hyvän heiton ja kiipesi malanpäälle. Irvisti toisille pojille ja naama punoitti. — — —
— Kerran tämä Arvonen, alkoi seppä jutella, otti sellaisen hypyn mun kotini ylikamarin seinän yli, että…
— Sitäkö sinä nyt?… Arvonen katsoi seppää hymyillen. — No kerro, jos tahdot, mutta kerro koko yöllinen juttu.
Seppä alkoi kertoa:
— Meillä oli siihen aikaan tapana vielä jokaisena pyhäyönä ja usein arkiöinäkin etsiä hauskin huvimme kulkemalla tyttöjen makuusuojissa. Alettiin iltaisin heti kun tytöt ehtivät makuulle ja jatkettiin siihen asti, kunnes joukosta viimeisetkin kadottivat itsensä jonkun tytön viereen. Kaikkein hauskimmat yökulkumuistot ainakin minulla ovat elo- ja syyskuukausien hämäristä ja pimeistä öistä, kun sattuivat sateilta säästymään. Tiet olivat valkoiset kuin liidutut, ja muuten pimeänhämyssä oli helppo kulkea tuntematonna. Kun laulaa teki mieli, viitsi paremmin pimeällä. Sai olla ikään kuin vallattomampana omassa vapaudessaan. Kesäyöt olivat liian valkoiset, ettei tahtonut tulla ollenkaan mentyä makuulle, ja sitten vaivasi niin turkasesti painava, unettava maanantai-tauti. Syysrapakko taas oli liian likainen ja talvi liian kylmä. Ja niin elo- ja syyskuun öinä ne hupaisimmat yökulku-elämän hetket elettiin.