Niin tulimme perille, ja me erosimme hyvinä ystävinä.
On sydänyö. Talossa, mihin tulen, ovat ovet vielä avoinna. Sisällä palvelustyttö omaksi huvikseen jotakin tekee. Karjatarhassa kalahtaa lehmänkello. Isäntäväki on käymässä toisessa kylässä, mukana myöskin poikani, joka on ennakolta tullut tänne. Otan eteisen nurkasta kepin ja käyn sydänmaiselle sydänöiselle maantielle, suunnaten kulkuni sinnepäin, mistä heidän pitäisi tuleman.
Tämä on jo syvemmällä sydänmaalla, mihin höyryveturin vihellys ei kuulu. Erämainen rauha lepää yli öisen tienoon. Astellessani tiellä nousee yht'äkkiä mieleeni omituinen kaiho, aivan kuin ikävä siitä; että tämä kaikki on vain ohimenevä, kesäinen unelma. Mutta samalla sekoittuu siihen syvää ilontuntoa. Sillä lehdikosta, tuolta tien mutkan takaa kuuluu jo rupattavia ääniä. He, joita etsin, pistäytyvät näkyviin lehdikkokujan mutkasta… — — —
Pari päivää myöhemmin olemme paluumatkalla. Saavumme vaatimattomaan laivalaituriin, jolla on äsken perustetun, kokeilevan, harvoin käytetyn, hiljaisen liikepaikan leima. Vaikka asutus on köyhää ja harvaa, on laiturin tienoilla kuitenkin jotakin eloa. Muuan mies järjestelee aamulla järvestä nostetuita verkkojaan. Laiturin vieressä joku syöttelee lihavanpuoleista hevosta ruispellon pientareessa. Muutamia tyhjiä säkkejä tuo eräs ja nostelee rattailtaan laiturin lähelle laivaa odottamaan.
Laiva viipyy tuolla silmänkantaman matkassa toisessa laiturissa. Tähän on kokoontunut muitakin, 4-5 henkilöä, sitä odottamaan, nähtävästi joutessaan vain, ilman asiaa. Tuumitaan. Jutellaan. Päätellään. Sanotaan silloin tällöin jokin sukkeluus. Mutta laiva vain ei tule. Mahtaneeko tulla ollenkaan?… Kyllä kuuluu tapaavan tulla, mutta eihän sitä voi takaamaan mennä…
Vihdoin rupeaa savupiippu tupruttamaan. Liukuneeko tännepäin? Kyllä!
Sen sanoo moni yht'aikaa.
Tuossahan se vihdoin tulee, proomunvetäjä. Ei sillä nyt ole sitä lehmää perässä. Yksikseen vain herroittelee. Aivan kuin hieman päissään työntyy se laituriin niin, että suuri kivi vyöryy sijaltaan pohjaan ja laivapoika, kapteeni tai perämies, renki mikä lie, joka »touvineen» oli laivasta kipaissut juuri tuolle kivelle, oli vähältä sen kera mennä pohjaan.
— Kattos!
— Perhanaa, kun…
— Kylläpä se…