— Emme me, veliseni, taida laukata peninkulmaa tunnissa.
Poika herää, kerää suitsiaan, lujittaa, silmä kovenee ja hevosen jo lönkytellessä ravia sanoo tuomioäänellä:
— Kyllä minä … mutta en mä sitten aja tuumaakaan ohi kievarin.
Sanon:
— Sinä taidat olla kiivaan luontoinen? No, ajahan nyt sitten vain, että ehditään lain mukaan, niin minä kävelen loppumatkan.
Menemme vähän aikaa vaieten ja murjottaen. Jo sanoo poika, ikään kuin omaa pahantahtoisuuttaan lieventääkseen:
— En suinkaan minä … mutta kun isäntä sitten haukkuu, jos hevonen on märkänä.
Taas vähän ajan kuluttua minä lisään:
— No niin … ajahan nyt niin ettet selkääsi saa. Ajattelin vain, että jos olisit ajanut hiukan nopeammin ja vienyt minut sinne, johon menen, olisin pistänyt itsellesi kyytirahan lisäksi 50 penniä. Vaan kyllä minä kävelenkin sen pikkuvälin.
Mutta nyt hän alkoi askaroida suitsien kanssa, ja hevonen kulki kuin uuden ajajan edessä. Kun tultiin kievarin tienhaaran kohdalle, antoi hän sille taas kiiruhtamisvauhtia.