Hän vetää uudestaan nuotissa:
— E-e-i, ja yrittää jumppaista perässäni kun käyn edellä matkalaukkuani kantaen.
Hieman hikisinä tultiin kievariin. Ilta oli verrattoman kaunis, joten pian unohdin pienen kiihtymykseni ja annoin mielessäni anteeksi nuorelle miehelle, jota ei kukaan nähtävästi ollut ammattiinsa neuvonut.
Verrattain lyhyen odotusajan kuluttua istun jo hänen vieressään kyytirattailla. Kesäillan tyyni viileys ja suloinen hämärä ikään kuin pukee ja yhdistää meitä. Maantie on mainiossa kunnossa. Se käy yli matalien mäkien ja alankojen. Kahden puolen pellot kertovat isäntiensä maahengestä, mitkä valittaen ja juoruten, mitkä yltäkylläisyydestä ja elämäntunnosta riemuiten. Ja ihmisasunnot! Miten edullisesti onkaan muutaman vuoden aika niihin koskettanut sillä välin, kun olen ollut niitä näkemättä! Tuntuu aivan siltä, kuin useaan taloon olisi isäntä äsken tullut kotiin vuosia kestäneiltä matkoilta ja ensi töikseen laittanut talon ränstyneet paikat kuntoon. Sellainen tunnelma tuntuu ikään kuin ilmassa liikkuvan, samalla kuin se huokuu pellon rehevöittyvästä kasvusta, istuu uudistetussa ulkohuoneen katossa, korjatun aidan seipäissä ja rakennuksen uusissa ikkunalaitteissa…
On harvinaisen tyyni ja hiljainen kesäyö. Suoti kävelee tuttua kyytitahtiaan ja poika vieressäni nukkuu. Nautin suodin hiljaisesta, omanmielensä mukaisesta rauhallisuudesta ja säälin nuorukaista, jonka pitää minun tähteni uhrata makea ja tarpeellinen yöleponsa.
Tie käy yhä metsäisempiin seutuihin. Tervahaudan savu nousee kuulakkaa yötaivasta kohti parissa kolmessa kohti. Metsät tien varsilla ovat muuttuneet jätteiksi, ei missään enää tapaa metsää. Ja kuitenkin tervahaudatkin vielä palavat kilpaillen propsiherran kanssa lopullisen hävityksen etevämmyydestä.
Olen suorittanut jo ensimmäisen ja toisen hevosvaihdon. Hevonen on nyt suuri, eikä hidaskaan; mutta poika nukkuu. Ja aina kun hevonen omasta alotteestaan juoksahtaa, herää kyytimies ja pidättää sen kävelemään. Ymmärrän, että se on hänelle mukavampaa. Mutta katsoessani kelloani huomaan, että olen kulkenut noin 6-7 km vauhdilla tunnissa. On hieman kylmä. Seuraavaan kievariin on vielä 9-10 kilometriä. Minun matkani määrä on hiukan siitä ohi. Herätän pojan ja kysyn:
— Tahdotko ajaa pari kilometriä tulevan kievarin ohi sinne, johon minun pitäisi mennä?
Hän ei sano juuri mitään, mutta lujittaa isonruskon suitsia. Se meneekin aika tavalla muutaman kymmenen syltä, hellittää taas kävelemään, ja kyytipoika vaipuu hortoileviin ajatuksiinsa.
Kun näin olemme menneet taas vähän aikaa, sysään matkatoveriani kylkeen ja virkan: