— Ei, kiitoksia, nauroin minä. Rangaistusvaatimukseni olen saanut täysin tyydytetyksi.
Jäljestäpäin tunnusti se itkenyt ja rukoillut mies minulle kerran, että hänet oli saanut meille pölläilemään se viinanmyyjä, jolla hänen mielestään tuntui olevan vihaa minulle erään raittiuspuheeni vuoksi, jota mies oli kerran ollut kuulemassa. Itse kehui hän olleensa ryyppäämätönnä sen jälkeen, kun vietti yönsä vanginkuljettajalla ja aamulla häveten sai mennä kirkkoväkeä vastaan.
Muilta kuulin, että tämä mies oli ollut aina vakainen ja arvossa pidetty kotiseudullaan, mutta milloin sattui ryyppäämään, tuli ilkeämieliseksi ja pahankuriseksi, niin että joskus ajoi kotiväkensäkin kankaalle.
Pysyikö hän sittemmin raittiina, en ole kuullut.
III.
»SEPÄ HAUSKAA … KAH!»
Räätäli Arvosen vuoro oli kertoa.
— Viime kesänä otimme tämän Tervasmäen sepän kanssa kerran muutaman päivän kesäloman. Sanoimme toisillemme, että kun on nyt täytetty 50 vuotta ja siitä yli neljäkymmentä tehty työtänsä, niin tottahan jo kannattaa ottaa yhden viikon kesäloma. Olimme siitä molemmin niin yhtä mieltä, että, kun siinä pyörillämme luisuimme pitkin Kyröjoen vartta, ihmettelimme, miten ei tällainen aate ollut ennen mieliimme pujahtanut. Kaiket ihanat kesät oli aherrettu töitten kimpussa aivan samoin kuin talvetkin, niin että oikein tuntui omituiselta nyt tässä, alettua kuudettakymmentään kiivetä, vasta ensimmäistä kertaa viettää kesälomaa oikein arkisella viikolla. Eikä oltu tällä alituisella elämänmurheella kuitenkaan sen pitemmälle tultu. Olihan meillä kumpaisellakin tavallinen toimeentulo, niin että siinä ei ollut valittamista. — Mutta tuskin olisimme köyhempiä, jos olisimme joka kesä pitäneet viikon pyhää? Siitä olisi vain tullut mieliin enempi iloa ja elinvoimaa, sanoi seppä.
— Niin. Ja moni katkera ajatus olisi jäänyt sikiämättä. Ne sellaiset kuuluvat kaikki elämän tappiopuolelle, taisin minä sanoa.
Päivä oli niin ihana, että aivan unohti olevansa vanha. Etelä-pohjalaiset vainiot upeilivat niin kauas kuin silmä kantoi, uhkuen rehevässä kukkeudessaan.