— No … mutta jos silti hyvinkin, kuka ne tietää.
Ja niin säkit päätetään lähettää ja viedä. Meidänkin matkatavaramme nostetaan laivaan. Hyvästelemme saattajamme. Laiva aloittaa vaelluksensa.
Ilma on ihana. Tuulee vähän. Reitti on vaihtelevan hauska. Kun muutamia viittavälejä on sivuutettu, aikaa syntyä eloa. Eräästä laiturista tuodaan veneellä laivaan muuan nuori mies. Tuntuu puheista päättäen olevan lämittäjän tuttu. Seuraavasta soutaa parvi pieniä lapsia, terhakasti pyrkien laivankylkeen. Poikanen soutaa ja tyttönen pitää perää, toiset veneessä uteliain silmin tähystelevät laivaan ihmisiä.
— Mitäs teillä? huutaa laivarenki. — Takaisinko tuotte sen köyden?
— Takaisin! huutaa poika, ja tyttö, silmä kovana, yhä hoitaen peräsintä huolella, täydentää:
— Ei se kelpaa!
Vene on nyt laivan reunassa, ja siellä on muuan vyyhti ruostunutta, vanhaa teräslankaköyttä. Laivan kone on pysähtynyt ja lämittäjakin on tullut tuumaamaan.
— Ei me huolita siitä, ilmoittaa vihdoin laivarenki.
— Tänne se käskettiin tuoda.
— Olkoon siellä, ei me viitsitä sitä takaisin.