Lapset eivät tyrkytä. Kiireen kaupalla alkavat soutaa tiehensä heti, kun tuomio on kuultu.
Seuraavan niemen kärjestä soutaa muuan mies laivaa kohti, veneessään kaksi naista, niistä kokassa istuvalla pikkuinen lapsi. Kun laiva pysähtyy ja vene limittäytyy laivankylkeen, nousevat naiset ikkuna-aukoista sisään.
Olemme poikani kera syöneet erinomaisella ruokahalulla kestitalosta mukaan pannut eväät.
Reitti on koko hupainen. Matalamäkisiä rannikoita, saaria, lehti- ja kuusikkometsiä. Taloja siellä täällä, asutus vanhanaikaista, puolieräistä, viljelyskin samoin. Talojen ympäriltä ovat puut tyyten karkoitetut, aivan kuin metsän läheisyys olisi omistajia vuosisatojen kuluessa kiihoittanut vihaamaan puita…
Tällä kertaa laiva taas oikein huutaa. Laivarenki käy, jos mahdollista, entistä toimellisemmaksi. Laiturissa seisoo muuan herrasmies. Vaikutusta lisätäkseen sanoo laivarenki yleiseen matkustajille:
— Sieltä tuleekin itse laivan omistaja.
Luulen, että hän katsahti samalla kierrolla meihin kaikkiin.
— Meneekö sinnepäin? huutaa koneenkäyttäjä.
— Menee, vastaa laivarenki työntäen keksillään toimessaan. — Käännä vähän järvelle… Anna pakkia … joo… Hyvin menee.
Laiturissa seisova, noin 55-vuotias metsäkauppiaan näköinen hoikka herrasmies työntyy kokasta laivaan.