Aurinko paahtaa. Aalto hienossa tuulessa velloo kuin hauskasti leikitellen. Ruskea järvivesi kuohuu kokassa. Ranta rannan perään häipyy jäljelle jääden, milloin erämaisena, milloin taloisine peltoineen, joista kevätkesäinen viherrys loistelee. Katselen kokassa reunan alle, suoraan veteen, missä syntyy tyrsky kokan särkiessä vedenpintaa. Omituista! Aivan kuin siinä uisi valkoruskea karvainen merisika. Itsepintaisesti, hellittämättä pysytellen kokan tasalla, ruskeat ja valkeat, pitkän pitkät, joustavat sikokarvat ja harjakset vedessä viiltäen ja sujuen. Joskus siellä jokin hulmahtaa, milloin karva, milloin kärsä tai jalka, tulisessa kilvassa laivan kera potkien ja pärskyttäen. Vesipirske synnyttää auringon kirkkaassa hohteessa kultatähtisen sateen. Vesipisaraiset tähdet iskeytyvät takaisin kuohuvaan vanaveteen hauskasti järjestynein rivein, tässäkin noudatellen luonnon ikuista, ihmeteltävää järjestelmällisyyttä…
Mutta samassa kulkee laiva ohi sievällä rannikkokummulla seisovan talon. Toukopelto lähtee rannasta ja nousee talon kivijalkaan saakka kuin viheriäinen samettimatto. Mikä ihanan ehyt puutarha! Hieman sivulla on nuottalato, ränstynyt ja nuotikas. Siitä hieman ylempänä sauna, jonka luukuista ja räystäsalta tuprahtelee savu. Nyt on perjantai. Se on hieromasauna… Mutta mitenkäs sekään näin jälkeen puolisen? Yht'äkkiä vilahtaa mielessä: siellä on joku syntymässä. Katse lipuu yli seudun. Uusi ihminen on siis tulossa… Parin vuoden kuluttua hän jo räppää tuossa nuottaladon rannassa … ja sauna savuaa taasen, sillä silloinkin voi olla uusi ihminen tulossa tähän tienooseen… Katse viipyy vielä kartanolla, pelloilla, metsissä, joiden ohitse laiva liukuu, sydän tykyttäen omaa työläistahtiaan. Se tekee, se rannikko sittenkin sellaisen vaikutuksen, aivan kuin siitä puuttuisi jotakin ollakseen aikansa mukana… Mutta ehkäpä se, joka syntyi ennen tätä, taikka edes tämä, joka nyt syntyy, käy menneisyyden levon kera kilpaan ja panee elämän uusine rientoineen sykähtelemään; tuossa talossa, missä toukopelto samettipeltona piirittää talon kivijalkaa ja sauna savuaa ilmoittaen uuden ihmisen tulohetken lähestymistä…
Näistä unelmista havauttaa laivan vihellys. Lähestytään uutta laituria, missä on suunnattomasti propsinparkkia. Mitkä määrät siitä onkaan puolikasvuista puutavaraa lastattu ja lähetetty pois!… Laiva pysähtyy muutamia kymmeniä syliä rannasta. Perään kiinnitetty vene irroitetaan. Renki ja laivanomistaja laskeutuvat siihen. Soutavat maihin, mihin »laivanomistaja» jää. Renki palaa, kiinnittää veneen uudelleen laivan perään. Kone alkaa taas jyskyttää.
Nyt on lapsi väsynyt, itkee ja suututtelee äidilleen, viskaa voileipänsä ja vehnäsensä. Äiti osoittaa järveä:
— Katso, ka, ka!
Mutta lapsi ei välitä. Toinenkin nainen ryhtyy sitä asettelemaan.
Laivanomistaja astelee siellä rannalla koppaa kantaen ja keppiä heiluttaen ison punaisen saunan ohi tuolla ylhäällä olevaa taloa kohti, jonka yli kohoaa korkea viiritanko… »Laivanomistaja itse», propsikauppias, tämän seudun herra, isäntämiesten hyvä tuttu, rahatasku… Tuolla hän astelee ja keppi vinhasti heilahtelee, kun itsekseen laskujaan laskee… Häntä ne lakittelevat nuo maatalojen haltijat, lakittelevat ja ylistävät. Ilman häntä olisi monella hätä kädessä… Mutta Jumalan kiitos! … onpa propsiherra, laivanomistaja itse, joka elättää…
Nuori matkatoverini on kaiken matkaa istunut kokassa silmä uteliaan kirkkaana, milloin nauttien aallokon pikkuleikeistä, milloin kokkatyrskyn porisevasta ryöpystä, milloin rannikon vaihtelevista näköaloista. Näen, että hän ahmii vaikutelmia, sillä katse hymyää aina, milloin hillitysti sisäänpäin — sulatteleville lapsiajatuksille, milloin julkisesti, näkyvästi, kun kohtaa isän silmän ja tahtoo siten sanattomasti kertoa hetken tunnelmain iloja.
Merisiasta laivan kokkavedessä kirpoavat miljoonat vesipärskepisarat, muodostellen ilmassa välähteleviä, kaarevia pisteviivoja, jotka mustaa aallokkoa vasten kimaltelevat kullalle ja kristallille laskua tekevän auringon heijastuksessa.