RIKOSLAPSI.
— Olin siellä silloin opettajana, aloitti opettaja Kansanheimo. Suurta mielenkiintoa synnytti erään oppilaani rikosjuttu. Poika oli joutunut kiinni useista kavalluksista, joita oli juoksupoikana tehnyt. Tutkittaessa tunnusti hän kaikki avonaisesti ja seikkaperäisesti. Selitti myöskin, miten oli kavalluksiin joutunut. Siihen aikaan oli sanomalehdissä paljastettu hyvin tiheään kaikenlaisia tihutöitä. Varsinkin vekselinväärennyksiä ja kassakavalluksia oli ollut paljon ja niihin olivat tulleet syyllisiksi yhteiskunnan johtavissa asemissa olevat henkilöt. Poika kertoi olleensa kerrankin kuulemassa raastuvassa, kun käsiteltiin kavallusjuttua muuatta kouluneuvoston jäsentä vastaan. Tämä syytetty herra oli joskus istunut luokalla opetustunnilla, ollut ystävällisen luontoinen, tullut lapsille tutuksi, joten tämä juttu vahvasti veti puoleensa heidän huomiotaan.
Aivan erikoisesti tuntui pojan mieleen painuneen syytetyn asianajajan puolustusväitteet. Hän kertoi — sittemmin, kun oli kasvatuslaitoksesta palannut ja sain häntä puhutella — tulleensa siihen käsitykseen, että kouluneuvoston jäsen oli tehnyt kavalluksen ymmärtämättömyydestä ja hädässä, ja että sille piti sen vuoksi antaa anteeksi, asianajajan puheitten mukaan. Poika oli ajatellut, että asianajaja, joka puolusti syytettyä, oli hyvä ihminen, mutta tuomari ja oikeus olivat pahoja. Kun Jumala kerta antaa anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit, kun vain uskoo, niin hänen mielestään pitäisi tuomarinkin niin tehdä. Kun siitä huolimatta kouluneuvoston jäsen tuomittiin, ajatteli hän monesti asiaa, ja se selvisi hänelle lopuksi niin, ettei se tuomittu oikein vahvasti uskonut. Sen vuoksi joutui linnaan.
Pojan mielessä asia sittemmin yhtä myötään askarteli. Hän kävi elävissäkuvissa, jossa erittäin mieltyi rikoskuvasarjoihin. Niissä oli niin jännittävää, aivan kuin intiaani- ja sankarijutuissakin. Näissä näkemissä oli muistelemista päiväkausiksi.
Joskus vilahti mielessä, että mitähän Jumala tällaisista ajatuksista ajattelee? Mutta silloin seurasi kohta kintereillä muistivakuutus: Jumala antaa hyvin helposti anteeksi, kun vain uskoo.
… Ja miksei hän uskoisi! Uskoohan hän mielelläänkin.
Kiusallisempia kuin Jumala, olivat hänestä tuomari ja koko raastuvanoikeus. Ne eivät kuulu antavan anteeksi ollenkaan. Hän ajatteli: kuinkahan ei Jumala rankaise raastuvanoikeutta ja tuomaria, kun eivät ne anna anteeksi lähimmäisilleen? Mutta sittemmin se selvisi siksi, että Jumala antaa armossaan pahainkin elää ja kasvaa elonaikaan asti. Sitten otetaan niiltä vallat pois.
Niihin aikoihin luki hän hyvin paljon salapoliisiseikkailuja. Niistä oli joskus vaikea valita, kumman puolelle asettui, salapoliisin vai varkaitten. Usemmiten innostui kuitenkin siihen, joka milloinkin voitti. Ja pitkät ajat hän mielessään aprikoi, ruvetako salapoliisiksi vai varkaaksi. Näistä asioista väiteltiin usein poikajoukoissa ja jakauduttiin kahteen puolueeseen. Toisten mielestä oli herrempaa olla kuuluisa varas, toisten mielestä mestari-salapoliisi. Mutta yleinen mielipide tuntui kääntyvän varkausammatille myötätuntoisemmaksi siksi, että siihen sopi käydä kohta käsiksi, vaikka oltiinkin pikkupoikia; salapoliiseiksi voisi päästä, jos sattuu, vasta mieheksi kasvettua.
Sitten kerran hän koetti. Se menestyi niin hyvin, että poika innostui vielä, kun rangaistusaikansa jälkeen kertoi minulle. Toisella kertaa yritti jo tulla ilmi. Hätä oli silloin niin suuri, kertoi, että häätyi rukoilemaan, että Jumala pelastaisi ja antaisi anteeksi. Pelastuikin ja uskoi vahvasti, että Jumala oli kuullut rukouksen.
Nyt oli hän pitemmän ajan siinä mielessä, että hän luopuu tällaisista, koska siinä on niin suuria vaaroja. Mutta kerran talvella paleli hänen jalkojaan, kun kengät olivat rikki. Isä oli työtönnä ja kotona nähtiin joka päivä nälkää. Siihen aikaan oli taas yleisenä puheenaiheena suuri kavallusjuttu, johon oli ottanut osaa iso joukko suuria herroja. Kotona puhuttiin tästä usein, isä puhui siitä omalla tavallaan…