Heitin kirveen siihen ja pillahdin itkemään ja lähdin pihalle. Menin talliin, ryskytin ja riehuin siellä niin kauan kuin luontoni laski. Iisakki tuli sinne mun perääni ja rupesi lohduttamaan:
— Tee uudestaan, minä näytän tulta.
— Näytätkö?
— Näytän.
Kun olimme antaneet hevosille, tulimme takaisin tupaan. Ei kukaan puhunut mitään. Isä ja Toiskan vaari vain juttelivat takkavalkealla eräästä suuresta tappelumiehestä, jota siihen aikaan kuljetettiin käräjillä.
Otin uuden korvakimmen. Tunsin oikein ruumiissani, miten saatu kokemus oli minua opettanut. Niitä samoja virheitä en ainakaan enää tekisi. Iisakki näytti päretollolla, joten nyt ei ollut pimeän vikaa. Kun ensimmäinen kimpi tuli kiinni, valtasi minut vahva ylpeydentunne. Vaikka sen itse sanon, oli sen uurre hyvä. Teki mieleni näyttää Toiskan vaarille, mutta en ilennyt. Vaan sepä tuli katsomaan.
— Kas tuota poikaa, sanoi, ja pani teelmykseni höyläpenkille.
— Kyllä se saa, kun ei olisi vain niin hotales, sanoi isä.
Sillä kertaa ei asiasta enempää puhuttu.
Illalla kun puhdetöitä korjattiin syrjään, sanoi isä: