Sillä välin tuli höyläpenkin ääreen istumaan Toiskan vaari. Sellainen koiransilmä. Minun pisti vihakseni. Jos tuo äijä huomaa, niin…
— Korvoako se tekee?
En puhunut mitään. Tyhjäsin vain viimeistä purua uuden kimmen uurteesta ja aloin sovittaa tilalleen.
— Korvoa se siinä kokastelee, vastasi isä, joka istui takkapaisteella.
Painoin kolmannen kimmen tilaansa. Pelästyin. Sen uurre oli vino ja jätti rakoa puukonhamaran verran. Tuijotin tuskanhiessä rakoa ja tunsin, vaikka en nähnyt, miten Toiskan vaari katsoi samaan paikkaan.
— Nooh, kyllä se kiviä pitää, kuului silloin vaarin ilkkuva ääni.
Silloin mun silmissäni maailma musteni. Riipaisin kaikki kolme kimpeä ja löin ne tolppaan kuin salamanisku.
— — sus siunatkoon tuota poikaa! pelästyi Toiskan vaari.
Silloin jo pieksin kirveellä kimpiä.
— Poika lempoo! huusi isä ja tuli minua kohti.