»Niin se on, kyllä minä sen tiedän. Ja syynkin siihen minä tiedän. Meidän talonpoikain asioita herroja vastaan eivät ota ajaakseen muut kuin sellaiset nurkkasihteerit, kaiken arvonsa ja luottamuksensa menettäneet siat. Ne tulevat huonosti ajetuiksi. Meidän omaa kieltämme ei siellä ymmärretä, eikä kuunnella. Jo asiamiehemme huono maine vaikuttaa sen, että asiamme aina saa pitää menetettynä, kun ne vähänkin mutkistuvat. Suurten lurjusten maine meidän joukostamme leviää kauimmas, ja herrat päättävät, että me olemme kaikin sellaisia. He eivät tunne eivätkä tahdo tuntea meitä likemmin.»
Tuli hetkiseksi äänettömyys, sillä Janne pani piippuun. Grönberg oli tarkan huomaavaisesti kuunnellut.
»Kyllä siinä on paljon totta.»
»Siinä täytyy olla. Ja minä olen varma siitä, että jos esimerkiksi meillä olisi ollut teidän kaltaisenne nimismies jo 10—20 vuotta takaperin, niin täällä olisivat olot perin toisella kannalla. Sillä huonot tavat eivät sitten olisi päässeet kasvamaan, kun vallattomia, hurjia luonteita olisi väkevällä lainkouralla pidetty aisoissa ja opetettu ihmisten tavoille.»
Siihen suuntaan jatkui keskustelu. Monta vuotta jälkeenpäin, kun Grönberg ihastuneena puhui Hautalan Jannesta eräälle ystävälleen, tunnusti hän, että juuri tuona sunnuntai-iltana Janne avasi hänen silmänsä ja järkensä ymmärtämään kansaa sekä pääasiallisesti määritteli sen suunnan, mitä hän sitten useina vuosina kulki, ollessaan kansan keskuudessa siihen aikaan merkitsevimpänä virkamiehenä.
Keskustelu kääntyi sittemmin takaisin Klitsin jyväin varkausjuttuun. Tähän eivät he kuitenkaan voineet aivan paljon valoa saada. Mutta Janne tiesi ja luuli olevan todistettavissa niin paljon kaikenlaisia pienempiä ja isompiakin rikoksia Vennun syntiluettelossa, että Grönberg päätti vangita Vennun. Yhteisen neuvottelun perästä katsottiin kuitenkin parhaaksi antaa sen hiljaisuudessa lykkäytyä muutamia viikkoja, jos sattuisi ilmaantumaan jotain varmemmin todistavia asianhaaroja.
Alkoi jo hiukan hämärtää. Janne hankkiusi pois lähtemään.
Vähäinen, laihankalpea mies tuli sisään, tervehti ja seisahti ovipieleen lakki kourassa. Hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän huomasi Hautalan Jannen täällä istumassa. Katse seisahtui nimismieheen, ja melkein heti, kun oli oven peräänsä kiinni saanut, hän virkahti:
»Vallesmanni oli kutsunut minua tänne?»
»Jassoo. Te olette Esa Karhu?»