»Minä vain arvelen että, kuka sen tietää, tuleeko siitä mitään, sitä on nuoruudessa niin monta tuulta, niin että…»
Ukko jatkoi siihen kituliaalla äänellä:
»Niin, ja jos sillä Hautalaisella on kovin paljon takausvelkoja niin…
Ei sinulla nyt ole vielä mitään kiirettä miehen ottoon.»
»Voi teitä!» huudahti Annikka, »eihän siitä nyt tarvitse mitään puhua, eikä se tähän mitään koske, mutta…»
Tyttö rupesi kyyneltelemään.
»Mitä?» kysyi äiti.
»Niin, minä vaan arvelen, että jos isä kuolee ja ne joutuvat tuon Mikon haltuun, niin se ne kohta panee hakemukseen. Ja olispa se hävytöntä näin omakyläläisten kesken. Mutta kun minä saisin ne tallentaakseni, niin eivät ne milloinkaan joutuisi Mikon käsiin.»
Ukko katsoi muorin silmiin:
»Annetaan vaan, samahan tuo on, ovatko ne Annikan vai meidän takana.» Hän avasi arkun, otti sieltä laatikon, joka oli täynnä papereita. Vaari sai sen verran tolkkua kirjoituksesta, että kun laatikko nostettiin hänen viereensä sängyn laidalle, hän vaivaloisesti etsittyään löysi oikeat paperit ja antoi ne Annikalle. Tämä lähti ne saatuansa viemään niitä arkkuunsa.
»Olisi sitä pitänyt varoittaa, ettei se nyt vain niitä vielä anna sille
Matille», tuumaili vaari.