»Niin, ja turski!» liitti perään akka, isompi ja väkevämpi miestänsä.
»Kyllä sitä rikastenkin kumminkin aina täytyy köyhempiänsä kärsiä».
Sitten molemmat puolisot vuorotellen ja yht'aikaa:
»Ei suinkaan mekään aivan maantiellä eletä. — Niin ja elää meidänkin täytyy. — Niin ja ihmisiä mekin olemme, yhtä kalliisti lunastettuja kuin tekin, vaikka ei Jumala olekaan meille maallista tavaraa siunannut. — Joo, joo, mutta onpa sitten tavara tallelle pantu taivaassa, missä ei koi syö eikä ruoste raiskaa.»
»Eikä varkaat kaiva eikä varasta», täytti Siikalahden Eliina naurahtaen.
»Niin — in!» todisti akka ja takoi nyrkkiä pivoonsa. »Älä sinä ilvehdi, sinä, et sinä ole parempi kuin muutkaan! Jumala on antanut sun elää jo niin vanhaksi, että sun iälläs mulla oli jo kolme lasta!»
Märkäsen emäntä purskahti hillitsemättömästi nauramaan käsiä yhteen lyöden:
»Voi hyvät ihmiset, tuota suuta!»
Eliina punotti hämillään ja sanatonna.
Yhä totisempi sanasota siitä syntyi, jonka seurauksena oli, että Samu joukkoinensa alkoi puuhata poislähtöä. Emäntä haki tuvasta leivänpalasia, jotka pani erään pienen tytön helmaan. Toisenlaisissa oloissa olisi Samun akka ne viskannut antajalle vasten naamaa, nyt ne varmaan olivat tarpeeseen, kun ei niin käynyt.
Annikka tuli takapuolilta, luhdistaan, kun Samu joukkoineen jo oli pois menossa.
»Kumma kun te viitsitte tuollaisen melun nostaa», hän äitiään nuhteli.