Emäntä vain huokasi, sillä hän ei vastaväitteillään tahtonut kiihdyttää tulisen miehen kiukkua.
»Ja siihen nähden», jatkoi isäntä, »Siikalahden Mikko ei saa ikänä saada aihetta ilkkua ja pistellä minulle siitä, että minä olen köyhinä vuosina pelastunut häviöstä sillä, että poikani on naimisissa Märkäsen tyttären kanssa ja ett'ei Antti säälin ja lankouden vuoksi viitsi minua hätyyttää. Minä tahdon olla vapaa sellaisesta säälimisestä.»
»Ajattelehan nyt vähän…»
»Mitä? Minä menen kunnialla häviöön, jos minun täytyy häviöön mennä. Sillä koko pitäjä tietää, etteivät minun velkani ole minun omia velkojani, vaan takauksista syntyneitä.»
Emäntä ei enää vastustanut, sillä hän ymmärsi, että hänen miehensä katkeramielisyyteen oli tänään joku erikoinen syy, ja se nyt sattumalta kohdistui tietoon Matin naimispuuhista. Kun äiti ei siinä nähnyt mitään pahaa eikä vastustettavaa, jäi hän vaan toivomaan, että asiasta tulisi tosi. Ja toden hän siitä kyllä ymmärsi tulevan, jos Matti tahtoi. Ainoa, mitä oli pelättävissä, oli isän ja Matin riitaantuminen. Kun isäntä meni purkamaan aidaskuormaansa, valtasivat monenlaiset tuskastuttavat ajatukset emännän, sillä katovuoden uhka, josta hänen miehensä juuri oli hänellekin maininnut, tuli noiden muiden kanssa yhdessä painamaan mieltä kuin vuori. Kesken puuhailuaan astiain kera istahti hän ikäänkuin hervahtuneena penkille ja huokasi:
»Jumala koettelee meitä.»
Ja siitä hän nousi melkein kohta, pistäysi kamariin, lankesi polvillensa vuodetta vasten ja rupesi rukoilemaan.
VII.
Se innostus, joka valtasi ihmiset juhannuksen aikaan ihanain, lämpimäin kesäilmain vuoksi ja sai toivomaan, että ilmain tavaton lämpöisyys korvaisi keväimen puutteen, alkoi saada lauhduttavia vaikutuksia jo heinäkuun alussa, sillä ilmat jäähtyivät.
Eräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista syöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli. Mieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä ainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin.