Kastori kumartui kaivamaan paperikasasta huonoimpia ja toimitti:
»Kyllä sinä saat siinä tinaa syödä, ennenkuin sinä niin hyvin kirjoitat kuin minä. Mutta saathan sinä nyt aina jonkinlaisia variksenjalkoja. Hyvähän sekin on, ja piisaa aina sellainenkin taito paljaalle talonpojalle.»
Kääntyi se puhe vihdoin oikeihin kauppa-asioihinkin. Mikko tahtoi ostaa karvaista nahkaa yhden silaintamppivärkin. Mutta kun sellainen sopiva pala viimein saatiin leikatuksi, syntyi sen hinnasta kina. Mikko tahtoi Kastorin saada ihan väkisin helpottamaan vielä 5 penniä, kiroili ja noitui, ettei hän ollut tämän maanpiirin päällä vielä koskaan kuullut puhuttavankaan niin kalliista nahasta. Jo kolme kertaa hän viskasi nahkapalan tiskille ja kehui kymmentä vertaa ennemmin ajavansa vitsatampilla kuin tuollaisesta kilvusta maksavansa viisikolmatta penniä.
»Ota nyt pois se kaksikymmentä penniä… Saamari, ota muilta sitten enemmän, ei mulla ole muuta rahaakaan joukossani.»
Kastori huitoi käsillään, huusi ja pauhasi kuin ukkonen:
»Voi se vieköön tuollaisen, tuollaisen … mä sanon oikein vanhan tutun vuoksi: tuollaisen nälkäsilmän!»
Mikon oli mieleen, kun häntä noin ylenmäärin kehuttiin.
»Nälkäsilmä…! itse olet, olet jo … no myy pois kahdellakymmenellä pennillä.»
»En vaikka … nylje minut ennen!»
»Minä menen siltä porvarilta itseltään kysymään.»