Se lausuttiin mitä ystävällisimmällä äänellä.
»Noo, rupea sinäkin», virkahti Valkolainen tuskallisena.
Siikalahti nousi kismitellen. Ja panematta vähääkään huomiota
Valkolaisen huomautukseen, lähti puotiin.
»Et sinä odota sitten yhtään?» kysyi Valkolainen Klitsiltä, kun toinen oli mennyt.
»En minä… No, tuota, jos haet molemmilla hevosillasi kuorman jauhoja Vaasasta, niin olkoon menneeksi … kun vanhoja tuttujakin ollaan ja monta kertaa yhdessä ryypätty.»
»Ilmaiseksiko?»
Valkolaisen kasvoilla oli kummasteleva ilme, vaikka tuo ehdotus ei ollutkaan ihan odottamaton.
»Niin, no tutun vuoksi, ja katso, kun pitää täällä jauhoja antaa velaksi niin paljon ja jumalan maksun päälle, niin ei suinkaan munkaan tavarani riitä koko maailmaa täyttämään. Pirut varastivat ne rukiitkin. Kun ei sellaisetkaan kuin sinä jaksa maksaa, niin… Perhana, ilmaiseksiko mun pitäis hyvää tehdä?»
Klitsi kävellä lynttysi lattialla, katsellen ikäänkuin ainakin vääryyttä kärsivä.
Valkolainen mietti. Häntä nyt peloitti enemmän Siikalahden Mikko kuin tämä. Kovin inhotti vaatimus, jonka Klitsi oli tehnyt, mutta hän tunsi myöskin, että tässä täytyi johonkin myöntyä, jollei mielinyt saada ikävyyksiä takausmiehille.