Ensin ajatteli Matti jäädä vaanimaan oven taakse kuullakseen mitä ne vielä hänestä sanoisivat, mutta keksi samassa, että joku saattaisi tulla ja huomata. Tunsi myöskin emännän tavat: se tapahtui joka kerta kun rupesi jälkipuheisiin poistuneista ihmisistä, että hän katsoi varmuuden vuoksi ovesta porstuaan, oliko siellä ehkä joku kuulemassa.
Ja hän jatkoi tallia kohti. Ajatuksissa kiehtoi yhtä myötään:
Ratulaisen poika, Ratulaisen poika… Ja sitte hän jo suuttui itseensä
samalla kun noitui huonoja vanhempiaan ja vannoi vihaa emännälle. —
Ratulaisen poika!…
»Minkä minä sille voin!… Enhän minä itse syntynyt, enkä itse isääni valinnut … enkä lahjojani tehnyt…»
Hän kävi tallissa istumaan jauhovakan reunalle ja laski posken käden nojaan.
»Ja miksi eivät ne käske, aja, pakoita minua niin kuin omiakin poikiaan! Minähän olen sellainen vetelys, enhän tee mitään oppiakseni, omaksi hyväkseni. Kaikki sanovat niin ja antavat kuitenkin laiskotella… Ja minä ymmärrän nyt taas, että se on itselleni suurempi vahinko kuin selkäsauna…»
Kuumat kyyneleet vuosivat pitkin poskia.
»Miksi ei isäntä käske minua tekemään mustalle silppuastiata!… Käskisi aivan kuin muuhunkin talontyöhön. Sitte sen tietäisi.» Ja hän tunsi nyt selvästi, miten hänellä oli aina vastakkainen mielipide valmiina kun johonkin käskettiin. Mutta kun käsky koski tavallisia talon askareita, painui vastustushalu itsestään ja hän totteli, sydämmessään nuristen ja kapinoiden. Vaan annas kun käskettiin jotain joka oli vapaehtoista, taisteli hän vastaan kuin sankari. Piti tulla näkyviin, että hänelläkin oli mielipide. Ja tästä hän oli ylpeä.
Tällä kertaa tuo vanha ylpeys yritti masentua kaikista puolustuksista huolimatta. Ja samalla kun se masentui, tunsi nuorukainen itsensä väsyneeksi, tahdonvoimaa ja peräsintä vailla olevaksi raukaksi, joka on lähellä kadottaa itse-kunnioituksensa.
»Olenkohan minä sellainen, jota sanotaan huonoksi itseänsä kohtaan?» kysyi hän huoahtaen ääneen. Hänestä näytti melkein sellaiselta. Mutta tällä kertaa tuntui taas kaikki vaipuvan haluttomuuden ja voimattomuuden sumeaan suohon, josta ei viitsisi yrittääkään ominneuvoin… »Oliskin joku joka pakottaisi», toivoi hän uudestaan nöyrtyneenä.
Kun taas tuli tupaan, oli isäntä mennyt kamariin ja Iikka antoi hänelle lampun käteen. Äskeisestä ei puhuttu mitään.