Mutta Vilhelmi ei tyhjästä välittänyt, vaan jatkoi:
»Tavallaan sitäkin. Mutta se on vielä niin kaukainen päämäärä, että nuorisoseura-aatteen yhteydessä ei siitä kannata edes puhua. Minä muuten luulen; että kun ihmiskunta kehityksessä kerran siihen asti ehtii, niin perintökysymys tulee olemaan hyvin helposti ratkaistu. Sillä ihmisten tosi veljeys ja keskinäinen toistensa tukeaminen on satakertaa varmempi turva orvoiksi jäävien jälkeläisten toimeentulolle, kuin vaivainen muutaman tuhannen perintö.»
Matti yritti oikein tosissaan selittää asiaa käytännöllisesti, sanoen:
»Oikeastaan nuorisoseurassa siis tarkoitetaan sitä, että oltaisiin veljiä kaikessa muussa, mutta perinnönjaossa ei, että oltaisiin oikeastaan niin kuin velipuolia, niinkuin yhtä äitiä, mutta eri isää.»
»Jotenkin sillä tavalla», nauroi Vilhelmi. »Niin kauan kuin elämme tässä puolisivistyneessä maailmassa emmekä yksi enempää kuin toinenkaan ole yhteisomaisuuden periaatteesen kasvaneet, täytyy käytännöllisten ihmisten asettua edistystä harrastamaan olevien olojen pohjalla. Hyppimällä ei kuitenkaan päästä uusiin oloihin.»
Koirankurisesti silmiään sirristäen, virkkoi Iikka kuormaltaan:
»Mitähän meidän emäntämuori sanoisi, jos me täältä mentyämme nyt menisimme kaikin kamariin syömään ja sanoisimme: 'mamma hoi! me olemme velipuolia!'»
Vilhelmi naurahti, mutta selvästi huomasi että leikki oli häneen koskenut. Hän oli aina pitänyt ikävänä seikkana kamarissa syöntiä ja itse suureksi osaksi siitä luopunut. Mutta paremman palan maku houkutteli toisinaan, aivan kuin juoppoa, vasten parempaa vakaumustaan. Mitään virkkamatta alkoi hän juosta hevosensa perään, joka meni toisista hyvän matkan edellä.
Iikka ei oikeastaan ollut tarkoittanut pistellä, mutta huomattuaan sanainsa vaikutuksen käsitti mitä oli tapahtunut. Ensin harmistui, vaan kohta sai takaisin rattoisuutensa. — Suuttukoon, ajatteli, kyllä munkin suuni hyvän maistaisi… Mitä hänen tarvitsee, ikään kuin meiltä varkain, kulkea kamarissa herkkupaloja näykkien, viekastellen…
Vaikka Matti oli ollut niin hyvällä ja rauhallisella tuulella, tuntui Iikan pila hauskalle ja kututtavalle. Se hänen mielestään sattui niin paikalleen. Istuen perimmäisen hevosen kuormalla alkoi hän vaipua unelmiinsa. Iikka löi raipalla hidastelevaa hevostaan ja virkahti: