Koko hiekkamäki oli täynnä omituista ääntä, joka lähti kymmenien reen jalasten kitinästä, rautakankien iskuista, lapiopistoista, heitoista, kulkusten helinästä, ajajain ja luojain huudoista. Vaalean harmaana hämärsi jo aamu, 25° pakkasessa nousi ilmaan höyry, joka syntyi ihmisten ja eläinten hengityksestä. Kaivanto oli matalan kankaan kyljessä. Tiet risteilivät erityisten kuoppien välillä aivan kuin pienoisen kaupungin kadut. Useimmat työläisistä olivat miehiä, vaan oli siellä kolme neljä naistakin. Kun tiet olivat edellisten päivien ajoista hiekottuneet, luotiin niihin lunta. Äänekäs melu yhä kasvoi, mikäli työn vauhtiin päästiin. Leikinlasku ja vähemmän hienot sukkeluudet lentelivät rajattomassa vapaudessaan ja synnyttivät terveäänistä, kuuluvaa työmiesnaurua. Edellisiltä päiviltä muotiin tulleita sukkeluuksia matkittiin. Myöhästyneille tulijoille kukin oman sukkeluutensa vastaan heitti ja nauroi kun näki näiden ymmälle joutuvan.
Raitalan miehet tulevat vasta ensi kertaa. Heitä on neljä, Iikka, Matti ja ajopoika Jukka, sekä mökkiläinen Lintuneva. Matti on matkalla kontistunut, seiselee viluisena ja koukussa, huitoo toisinaan käsiään ja odottelee hevosensa vieressä. Esimerkkiä uskollisesti noudattaa ajopoika, lyöden jalkoja yhteen ja huitoen isännän suuren mekon hioja ristin rastin lämpimikseen. Kengätkin pojalla ovat lainassa, Vilhelmin pieksusaapasrajat. Hän mouskattaa niitä maahan, hyppii hevosen vieressä reuhkana. Iikka liikkuu ympäri ikäänkuin johtaja, isännän sijainen. Turkkinsa on heittänyt hevosen selkään. Puhuttelee asiallisesti, vielä asiallisemman näköisenä naapureita. Lintuneva, pieni, terhakka mies, tulee puolijuoksua jostain, juuri sytytetty piippu pöllyten kuin savutorvi, tempaa puulapion reestä ja alkaa kuopan tilalta lunta luoda.
»Luomme ensin lumen pois», virkkaa samalla kuin riisuu takin, käärii sen kauniisti kokoon ja vie sinne missä on kasa heiniä ja niiden päällä eväskontit.
»Saamme lumesta tyhjäksi, niin…» Hän luo lempeän, tarkoittavan katseen Mattiin, joka yhä seisoo, nyt väännellen ja hytistellen, askaroiden vihoissaan piippunsa kanssa, jonka reikä on kylmettynyt tukkoon. Arka päiväläinen ei viitsi isoa renkiä loukata suoraan käskemällä. Mutta palelevalle ajopojalle, joka yhä hyppii ja huitoo, virkkaa:
»Tässä saa lämpimänsä, Jukka. Ota lapio reestä ja tule koettamaan.»
Taitavasti etsii Lintuneva kaikki äänilajit, jotka lisäävät hyväntahtoisuuden sävyä. Työnvauhti yhä kiihtymistään kiihtyy. Matin piippu on auttamaton ja sen kanssa hän harmissaan kiroilee. Iikka on saanut kaikki toimitetuksi ja käy nyt rautakangen kanssa työhön. Heille syntyy puhelu. Arvelevat puoli päivää menevän ennenkuin ensimmäiset kuormat irti saadaan. Lämpimänsä siinä kyllä tulee saavuttamaan. Viime vuotena ei maa tässä ollut juuri ensinkään kylmettynyt… Oikeastaan olisi pitänyt lumeta tuolla pala tietäkin…
Iikka ei saata olla enää sanomatta:
»Aikooko Matti seipään reikään, vai mitä se siinä niin suoraksi totuttelee?»
»Kun on tuo piippukin kylmettynyt niin, että…»
Lintuneva naurahti.