»Köyhän kohtalo se oli! Köyhän lapsen kohtalo, näetkös.»
Joukko hyrisi, toiset hyväksyen, toiset vastaväitteitä tehden. Suutari sai piippunsa kuntoon ja selitti uudelleen ajatustaan. Ukko hoki sen kestäessä yhtä myötään:
»Se on Jumalankieltäjä … ei sitä viitsi kuulla!»
Mutta joukko kuitenkin kuulteli. Ja suutari selitti heille, etteivät rikkaat talolliset yleensä pidä tapanaan panna hienoja, sieviä tyttäriään hiekkakuoppiin talvella, pakkasella. Eikä sellaisiin parempia piikojakaan panna, huonompia vain ja halpapalkkaisempia.
Peltosaaren Väinö riensi selittämään: Ei pitäisi kovin suutansa soittaa sen joka ei asioita tiedä. Ei kukaan ollut Hiltaa pakoittanut, omasta halustaan meni, oikein leikkiä laskien, kun isä oli kerran vaan sanonut että »Hilta menee».
»Miksi et sinä mennyt?»
»Isä ei laskenut.»
Siinäpä se oli! — nauroivat. Miksi ei isäntä poikaansa laskenut, kun rengitkin tekivät tenän ja työvoimaa kylmetyn maan murtamiseen tarvittiin? Aavistiko vaaraa? Muita käski, mutta poikaansa ei laskenut…
»Piikatytön voi yleensä aina työntää edellään vaaraan, kokeelle, aivan kuin leivinuuniin koetusleivän, oman onnensa nojaan», pilkkasi suutari.
Pojalle tuli itku isän puolesta. Hänen lapsentuntonsa oli herkkä, levoton ja arka. Ei hän uskonut isästä mitään sellaista. Toiset rupesivat lohduttamaan. Suutari sai silmilleen pari emäntää, jotka ottivat asian periaatteen kannalta. Mitäs pajalla tekeekään ellei sillä työtä teetä? Lasikaappiinko panee ja koreutena näyttelee? Vanhus nauroi katketakseen näillä sukkeluuksilla. On kuitenkin ihmisiä jotka tuon suupaltin uskottoman suun tukkivat! Mutta sitte hän yht'äkkiä huomasi, että suutari silmäili totisena ja äänetönnä häntä silloin kuin hän nauroi. Kavahti ja kääntyi hämillään toisaalle…