»Kun isäntä itse on mukana, silloin ei ole mikään rikos vaatia palvelija rinnalleen. Mitä niillä muutenkaan tekisi?»
»Pitäiskö isännän kyetä kuolemakin estämään?»
»Ja mennä Jumalan sallimuksen edelle?» kyselivät emännät.
Suutari vastasi:
»Ikämiestä on kokemus opettanut tulemaan pois alta ennen kuin putoaa. Mutta mitä tällainen puoli kypsä ja puoli höpsä tyttölapsi, joka on 8-vuotiaasta kasvatettu toisten vuoksi uhraamaan elämänsä leivän tähden! Ensin teidän lammastenne ja vasikkainne, sitte lastenne, sitte teidän ja isäntäinne palvelijoina. Se on köyhän kohtalo!»
Joukko oli vaiti kuin henkeään pidätellen. Useimpain kasvoille ilmestyi toljottava, pelästynyt ilme. Emännätkin vaikenivat, aivan kun olisivat jotain vielä odottaneet. Muuan poika-vekara joukon takapuolella tyrkki toista:
»Kuules nyt … mitä se puhuu!… Se vaan puhuu…»
Suutari huomasi että hän oli saavuttanut huomiota. Siitä innostuneena jatkoi:
»Kaikkihan ne pitivät sitä kuoppaa vaarallisena. Toiset olivat sen jo hylänneet. Rengit kuuluvat kieltäytyneen sinne menemästä. Oli isännältä järjettömän teko mennä sinne itse ja rikollinen teko käskeä sinne tyttö, joka ei pystynyt vaaran suuruutta arvioimaan. Oliko se tytölle vapaehtoista? Ei kukaan hänelle edes huomauttanut, vielä vähemmin esti!»
»Huomautettiin.» Rengit selittivät miten he sen tekivät ja panivat lisäksi vähän omiaan.