Hän heltyi eikä voinut jatkaa. Toiset katsoivat syvällä osanotolla.
Kunnioittavan vaitiolon jälkeen alkoi Lintuneva sanoa:
»Eihän se ole kumma… Nämä olivat aina yksissä, Hilta ja Matti, kun olivat pieniä. Kerrankin muistan…» Ja hän kertoi miten nämä molemmat olivat muutamana talvena tulleet Isoltamäeltä pyytelemämatkoilta. Hiltan kädet rupesivat Pitkällävainiolla palelemaan. Matti niitä keskitiellä huokumalla lämmittämään. Heitä tuli isompi joukko miehiä metsästä samaa tietä. Matti oli polvillaan kelkalla ja huokui Hiltan käsiin. Ja vaikka ei kuljeskelevia lapsia tavattu juuri rekeen tiloittaa, ottivat he sillä kertaa. Yksi kääräsi Matin turkkinsa sisään ja toinen Hiltan. Hänellä oli Hilta. Kun tultiin kotiin, tuli isäntä, Hovilainen, portissa vastaan ja kysyi: »mitä teillä on kuormillanne?» Selitettiin, että ne ovat niitä ja niitä ja että niiden oli siellä niin vilu. Isäntä päätti: »Kaikkia piruja te vedätte!» Lintunevan kasvoille oli noussut tumma puna. Kun hän katkaisi tähän, kiirehti Matti täyttämään.
»Ja minä muistan hyvin, kun sinä löit kädessäsi olevan kirveen hirrentyveen ja sanoit: 'Kaikkia s——noita tässä pitää palvellakin!'»
»Taisin vähäsen suuttua», sanoi Lintuneva ainainen ystävällinen hymynsä uudelleen sijoittuneena suusoppeen. —
Matin muistissa vertymistään vertyivät lapsuuden ihanteelliset ja vähemmän ihanteelliset muistot. Hiltalla ei ollut edes tiettyä isää. Äitinsä oli aina ollut hiukan sairasmielinen eukko, aina hyvällä tuulella, näki näkyjä, ennusti ja kulki seuroissa. Mökkinsä luovutti lasten vapaaksi leikkipaikaksi, siellä melkein rajattomalla vapaudella saatiin toteuttaa pienissä aivoissa herääviä aikeita. Kirota ei saanut eikä siunata. Jos sellaiseen joskus hairahduttiin, suuttui Sussu julmasti tahi itki rajusti ja antoi selkään kelle tahansa. Matti oli melkein aina kuullut ihmisten puhuvan pilkaten tai halveksien tästä akasta. Mutta miten lie? Oikeaanko osuu ihmisten halveksiminen ja pilkka aina? Hän, joka lapsuudessaan oli saanut osakseen säännöllisesti jatkuvaa halveksimista ja pilkkaa, ei muistanut niiltä ajoilta yhtään muuta ihmistä, jota vastaan ei ollut katkeroita muistoja. Sussu oli epäilemättä hiukan hassu, mutta hän oli Hiltan äiti, hänen ajatuksensa menivät usein yhteen heidän ajatustensa kanssa. Sussu ei ollut Mattiakaan kohtaan arvosteleva, kohteli kuin arvokasten ihmisten lasta. Sitävastoin omat vanhemmat haukkuivat, eikä heistä ollut varsinaisesti minkäänlaisia valoisia muistoja. Kyläläiset kohtelivat aina vihaisesti; tosissaan muistutellen ei löytänyt ketään muuta joka olisi kohdellut häntä syyttömänä lapsena. Melkein aina liittyi kyselyihin, kun puhuttelivat, joku suora tai viisto vanhempien huonoutta koskeva salaperäinen viittaus ja karkoittava ilve-hymyily suusopessa… Ensiaikoina, oikein pienenä ei sitä ymmärtänyt. Vaan vähitellen alkoi tajuta, mitä se merkitsi kun vanhemmat aina utelivat mitä ihmiset olivat puhuneet, noituivat ja panettelivat kun kuulivat. Siten hän nopeasti kasvoi ymmärtämään viittauspuheita sekä harjautui valehtelemaan. Molempien vanhempien luonteista oli perinyt runsaan annoksen yhtäkaikkisuutta, joka auttoi pian unohtamaan ihmisten häjynkurisia kosketuksia. Sitä vastoin veljensä Heikki oli äkäisempi, sille annettiinkin nimi »pirunpoika». Isä ja Heikki olivat siitä ylpeitä, äiti ja Matti käyttivät tätä nimeä vaan silloin kuin suuttuivat. Heikin välit kyläläisten kanssa kävivät niin pahoiksi että tämä päätti lähteä kaupunkiin ja jäikin sinne. Kuuluu nyt olevan satamatöissä, ei käy kotikylässä, josta on pahoja muistoja.
Äitiä oli hän tavannut viimeksi toissa päivänä. Kohtaus kävi kuin ainakin tavallisesti:
»Isäsi pyysi viittäkolmatta penniä särvinrahaa… On kipeäkin.»
»Mikä kipeä? laiska! ja te senlisäksi valehtelette.»
»En valehtele vähääkään, usko jos tahdot.»
»Mitähän te muuta osaisitte tehdä kuin valehdella. Ei isä ole kipeä, vaikka vannon sen päälle… Menköön töihin, niin paranee.»